Kaurapuuromaa

Asumme kaurapuuromaassa. Kaurapuuroa löytyy lapsen käsistä, nenästä, korvista, silmistä, hiuksista, mahasta. Puuroa on vaatteissa, erityisesti paidan etumuksessa, hihoissa ja housujen etumuksessa. Sitä voi olla kaikissa edellä mainituissa paikoissa myös minulla, ja myös miehelläni. Se on liisteröitynyttä kökköä, ja sitä on syöttötuolissa, rintalapussa, matossa, pöydässä, tiskipöydässä, babysitterissä, astianpesukoneesta tulevissa puhtaissa lusikoissa ja lautasissa. Kaikkien edellä mainittujen välityksellä se kulkeutuu myös sohvalle, leluihin, jopa sänkyyn.

Kun ennen puurohiutaleita oli tasan yksi paketti, nyt niitä on viisi. Ne ovat lieden vieressä rivissä, turha siirtää kaappiin. Me kaikki syömme puuroa joka aamu, joskus me kaikki syömme sitä illallakin.

Joskus puuron syönti on tosi yksinkertaista, usein ei. Tarvitaan helistin, purulelu, lusikka, nokkamuki ja huutava kirja, jotta iltapuuron saa menemään Liisi Amalian mahaan. Noin neljäsosa siitä on kuitenkin aina naamassa ja käsissä, ja kaikissa näissä leluissa. Jos pöytä on ihan tyhjä, syöminen on ihan liian tylsää. Jos kaikki lelut ovat pöydällä, niitä on liikaa. Pitää olla yksi tai kaksi lelua, joita voi vähän aikaa tutkiskella, heittää maahan, kumartua katsomaan perään (niin että suussa oleva puuro on tuolin käsinojassa, naamassa ja vaatteessa) ja kitistä harmistuneena. Sitten äiti tai isi nostaa lelun takaisin, tai antaa seuraavan. Niin, eikä saa unohtaa lusikkaa. Sen on oltava koko ajan mukana.

Kuulostaako tämä valitukselta? Ei, sitä se ei ole. Minä rakastan elämää kaurapuuromaassa yli kaiken. Joskus mietin, kuinka minä olen tänne joutunut, ja muistelen elämää reilu puoli vuotta sitten. Silloin syötiin vielä työmaakuppilassa pitkän kaavan mukaan joka päivä.

Nappaan lapsen pystyssä sojottavasta hiustupsusta kuivahtaneen kaurahiutaleen, ja suukotan häntä voimallisesti. Ihanaa elämää kaurapuuromaassa.