Aartehia

Nyt loppuu tämä valittaminen! Oikeasti, tuntuu että olisin viime aikoina saanut painella suoraa päätä karjalaisten itkijänaisten joukkoon. Oikein itseäkin ärsyttää. Onneksi marraskuu loppuu kohta, ja joulu on jo ovella.

Sitä paitsi tänään on torstai, ja torstai on ihana päivä, koska minulla on Pilates-tunti. Se on vaikeaa, ja mitä pitemmälle tunnilla mennään, sitä monimutkaisemmaksi se käy. Liikkeet tuntuvat joka kerta raskaammilta - sen vuoksi, että alan oppia tekemään niitä oikein. Voi argh, kuinka yksinkertainen jalanpyöritys tuntuu raskaalta, kun korsetti on tiukkana. Tunti elämästä, ja tulen kuin uutena ihmisenä ovesta ulos. Mahtavaa.



Lapsuuskodissa käydessämme kaivelin omia, vanhoja lelulaatikoitani. Hienoa, että äiti on säilyttänyt tavaroitani. Omia vauvanvaatteitakin olen löytänyt Liisin pidettäväksi vaikka kuinka. En ollut tiennytkään, että minulle on aikanaan teetetty vaatteita, erityisesti mekkoja. Äiti ja isä eivät sitä olisi tehneet, mutta Liisi-mummu teetti ompelija-ystävällään. Tätäkin kaikkea arvostaa nykyään niin jotenkin eri tavalla.

Toinen isänpäivä

Isi sai toisena isänpäivänään lahjaksi valokuvasarjan hänestä ja lapsestaan. Kuvissa lasketaan varpaita, takana näkyy uusi ihana talo, lapsella on yksi hammas suussaan. On juhannus.

Isi sai myös hierontalahjakortin. Ehkä tylsää, mutta niin tarpeellista!

Isovanhemmat

Istun täällä oman lapsuuskotini olohuoneessa. On iltapäivän hämärä, päiväkahvit on juotu, päiväunet nukuttu. Mummu, äitini, heittelee Liisin kanssa palloa. Äänet ovat innostuneet, lempeät, iloiset. "Uu piilossa!" "Missä pallo?" "Hienosti!"

Olemme täällä täysihoidossa: minä saan kirjoittaa rauhassa, mummu ja pappa saavat viettää aikaa kaukana asuvan lapsenlapsensa kanssa. On ihana nähdä, kuinka lapsi niin vilpittömän riemuissaan leikkii papan kanssa ja haluaa minun sylistä mummun syliin.

Olen niin onnellinen, että kaikki isovanhemmat sekä uudet puolisot ovat lapsen elämässä mukana. Ennen lopullista pariutumista ehdin jo käydä läpi sen ajatuskuvion, että en ehkä koskaan saa lapsia, ja että vanhempani eivät ehkä tule olemaan isovanhempia minun lapsilleni. Se oli yhdessä vaiheessa rankka ajatus, varsinkin kun olin aina halunnut lapsia.

Kun sitten tapasin mieheni juuri 30 vuotta täytettyäni, kaikki tapahtui nopeasti. Tänä vuonna täytin 32, Liisi vuoden. Mummoilla ja papoilla on Liisin kanssa toivottavasti vielä paljon yhteisiä hauskoja hetkiä edessään.

Blogittelua

Kuten sanottu, olen käynyt tutkimassa muiden blogeja. Jotain olen samalla oppinut omastanikin. Ainakin olen huomannut, minkälaiset blogit kiinnostavat.

Tietenkin omia kiinnostuksenkohteita sivuavat aiheet. Tällä hetkellä, hoitovapaalla olevana, remontin keskellä elävänä kirjoitustyöläisenä, kiinnostaa kaikenlainen äitiys, lapsuus, koti, remontointi, sisustus. Valitettavasti maailmanpolitiikka ei tällä hetkellä kuulu tämän listan kärkeen - ja uskallan sen näin myöntää. Ihminen ei vain kertakaikkiaan repeä kaikkeen.

Blogissa kiinnostaa sen henkilökohtaisuus. Siksi kuvat tuovat aina lisäarvoa. Onko se sitten tirkistelynhalua vai mitä, mutta on kivaa päästä kurkistamaan toisten elämään. Ja ilmeisesti olen tämän päivän lapsi myös tekstin suhteen: liian pitkää ei jaksa edes aloittaa lukemaan. Esimerkiksi omat tekstini ovat siinä rajalla, usein jo liian pitkiä. Ehkä liika omaelämäkerrallisuuskin on miinusta - on kivaa lukea sellaista, jonka voi ymmärtää myös yleisellä tasolla. Niin, ja tietenkin se, että blogi elää. Että sitä päivitetään. Sillä tavoin kiinnostus säilyy yllä.

Oma blogini ei siis täytä mitään näistä edellä mainituista...

Kuurapäivä

Innostuin, kun kävin vähän surffailemassa muiden blogeissa. Ja heti tänä aamuna ikkunasta näkyi vain sokerihuurretta. Niin kaunista, ja niin kylmää!

Kesämuistoja

Pikapikaa

Voi, kuinka paljon asiaa, ja kuinka vähän aikaa! Nykyään on jotenkin todella vaikea napata aikaa tänne kirjoittamiseen. On liiterin tekoa, uusia sosiaalisia suhteita paikkakunnan äiteihin, puiden kantoa, Liisin asioiden hoitoa, synttäreitä, vieraita, ruuanlaittoa, lämmitystä... ja kirjan kirjoittamista!

Nyt ymmärrän sitä yhtä kurssillamme ollutta supertehokasta, vähän vanhempaa opiskelijaa, joka istui ensimmäisessä rivissä, kirjoitti ylös kaiken, teki tehtävät aina ajoissa, sai hyviä arvosanoja ja oli välillä ärsyttävyyteen asti kiinnostunut kaikesta mitä opiskelimme. Nyt ymmärrän: hän oli äiti.

Tällä hetkellä minä käytän jokaisen liikenevän ylimääräisen kymmenminuuttisen tätä omaa pakollista ja luovaa juttuani varten. Olen kiukkuinen jos näitä hetkiä ei muutamaan päivään löydy, olen helpottunut kun saan tehdä edes vähän. Olen paljon mukavampi kaikille, kun saan edes yhden ruokailuhetken ajan istua koneen ääressä ja tehdä itse.

Onneksi liiteri on valmis, onneksi mies on niin ihana ja ottaa lapsen omiin hommiinsa mukaan. Minä nautin valtavasti, kun kukaan ei roiku jalassani - muutaman kymmenminuuttisen verran. Ei juuri sen enempää, koska silloin tulee liian ikävä.