Ei se nyt ihan niin ole...

No niin, nyt aloin katumapäälle edellisen postauksen kanssa. Nyt minua nolottaa, että minusta saa tosi pinnallisn ja tuhlailevaisen kuvan. Kun ei se nyt niinkään ole! Äh, mutta silleen. Että joskus vaan on tosi kivaa ostaa jotain kivaa, blääh.

Asiasta toiseen. Kaikenlaiseen tämä äitiys ajaa. En ole koskaan voinut sietää Titi-nalleperhettä. Ja kas kummaa, siellä sitä vaan oltiin konsertissa lapsen kanssa. Joka oli aivan innoissaan. Joka tanssi, lauloi, taputti, matki, selitti, hihkui ja lopulta väsyi.

Ja sitten minä ajattelin, että kai sitä huonomminkin voisi mennä. Mutta dvd:tä meille ei tule. Siinä menee raja.

Kuluttamisesta

Kuluttaminen on hirveän vaikea asia.

Kun periaatteessa olen sitä mieltä, että mitään turhaa ei saa ostaa ja muutenkin pitäisi pystyä kuluttamaan harkiten ja eettisesti.

Ja kuitenkin shoppailu, myönnetään, saa mielen virkeäksi. Minulla on ihan turhan paljon laukkuja ja kenkiä, tulisin toimeen murto-osalla (varsinkin nyt kun pyörin pääasiassa omalla pihalla ja käytän vain kumppareita tai tennistossuja). Hypistelen tavaroita ja katsastan vaatekauppoja, vaikka en tarvitse mitään (tosin nykyään en edes pääse hypistelykierroksille - kaupungissa ei ole koskaan aikaa sellaiseen, eikä siitä enää samalla tavalla kiireessä lapsen kanssa nauti). Ostin äskettäin itselleni kengät, jotka maksoivat sata euroa. Sata euroa! Lähes puolet kuukausituloistani. Mutta ne olivat ihanat El Naturalistat, joista osa rahasta menee hyväntekeväisyyteen.

Onneksi kirpputorit ovat olemassa. Olen kierrellyt niitä iät ajat, ja kirppispöydillä penkominen, etsiminen ja löytäminen tuo välillä suorastaan järjetöntä iloa. Siitä kuluttamisesta tulee onneksi pelkästään hyvä mieli, paitsi silloin kun haksahtaa hakoteille.

Tämä pohdiskelu sai alkunsa eilispäivän ohjelmasta. Kävin aamulla kirjastossa, ja tulen joka kerta siellä käydessäni tosi hyvälle tuulelle. Iloitsen, että tälläkin tuppukylällä on kirjasto, ja löydän sieltä joka kerta luettavaa. Kirjaston täti tuntee asiakkaansa, ja usein ajaudumme keskustelemaan niitä näitä. Hän kertoi, että lasten satukirjoja lainataan tosi vähän ja mietti, että lukevatko nykyvanhemmat enää ollenkaan lapsilleen. Hui kamalaa!

Kotiin tultuani paasasin miehelle, että nyt loppuu kaikki tämä kirjakerhohullutus ja sisustuslehtien haaliminen, pakkoko niitä kaikkia kirjoja on omaksi ostaa! Minä haluan opettaa lapsen käymään kirjastossa, ja niin kauan kun täällä on oma kirjasto, sitä pitää käyttää!

Sitten menimme uimahallireissulle lähikaupunkiin, ja piti vain ihan äkkiä poiketa. Nämä löytyivät: Liisille itse kudottu, ihanan värikäs villapaita, punaruutuinen kiva kesäpaita, valkoinen kulunut piianpeili, 68-senttinen värikäs takkimekko (kenelle? Emme tiedä tulevan lapsemme sukupuolta), äipälle nahkainen musta perusmallinen käsilaukku ja ihana vanhasta lakanasta ommeltu hoitopöydän suojus.

Onneksi kirppikseltä.

Liikaa tehokkuutta

Niinpä tietenkin, ahneus kostautuu. Olen hekumoinut ihanalla keskiraskaudellani ja ollut tehokas: siivonnut pihaa, kitkenyt ruusupenkit, siivonnut, mapittanut, käynyt koiran kanssa lenkillä, soittanut ja sopinut ja järjestellyt, touhunnut lapsen kanssa, kutonut, ajastanut, sumplinut ja ennakoinut. Ja hups: päätä särkee ja verenpaineet ovat hypänneet. Edessä siis paluu normaaliin laiskanpulskeaan arkeen. Blääh.

Ääniä

En olisi ikinä voinut kuvitella, kuinka äänekästä elämä luonnon keskellä voi olla.

Aikaisemmin olen asunut vain lapsuuteni maalaistaajamassa sekä kaupungissa. Emme me nytkään missään korvessa ole, mutta naapurit eivät häiritse ja ympärillä on peltoa, vähän metsikköä ja järvi. Viime vuosikymmenten kuluessa, kun talomme oli tyhjillään, linnut ja muut eläimet ovat ottaneet paikan omakseen.

Monenlaiset vesilinnut viihtyvät rannassa, ja niiden ääntely katkeaa vain yön pimeimmiksi tunneiksi. Sorsat tepastelevat rannassa isännän elkein. Hauet molskivat ihan saunan takana pajupusikossa. Eilen illalla saunan ikkunasta näimme, kuinka saukko tai majava tai joku sellainen ui rannassa. Siilikin on herännyt. Ja tänä aamuna katselimme aamupuurolla, kuinka neljä metsäjänistä kirmaili pellolla.

Täällä meillä sisälläkin taitaa olla jotain elämää. Aamulla lähestulkoon heräsin siihen, kun Liisi 1 vuotta 7 kuukautta tokaisi: ököttä!

Puutarhaunelmia

Voinkohan minäkin oppia nauttimaan puutarhahommista? Jotkut ovat hurahtaneet niin kovin, en ole oikein vielä tajunnut niiden siemenluetteloiden ihanuutta. Mutta jotain tuolle pihamaalle tarttis tehrä, ja omat porkkanaiset ja viinimarjat kyllä kiinnostavat kovasti. Aloitetaan siis varovasti: kuppi kahvia ja Puutarhanhoitoa poropeukaloille.

Äiti-äiti

Yksi lempilastenkirjailijoistani, Hannele Huovi, on kirjoittanut kotisivuillaan osuvasti itsestään äitinä. Kun on neljä lasta, on äiti-äiti-äiti-äiti, ja huudot kaikuvat joka suunnasta.

Minä olen muutaman kuukauden päästä äiti-äiti. Koko alkutalven tämä uusi vatsassa kasvava elämä vei minut sohvalle ja sänkyyn makoilemaan, haluttomana vierestä katsomaan mitä kodissamme tapahtuu. Onneksi mies oli pitkään sairauslomalla, kuitenkin kykenevänä hoitamaan esikoista ja kotia (voi parkaa, se siitä "lomasta"). Tämä blogiasia ei ole kiinnostanut yhtään, vaikka olen innokkaasti käynyt lukemassa toisten blogeja.

Nyt olen siirtynyt tukevasti keskiraskauteen, jolloin moppi heiluu ja virtaa riittää. Tämä on ihanaa! Maha on jo niin iso, että kaikki näkevät minun olevan raskaana eikä muuten vain lihonut. Se on kuitenkin vielä niin pieni, että voin touhuta ja kyykistellä. Olo on naisellinen ja jotenkin.. hedelmällinen. Nautin tästä ajasta suunnattomasti, kuten nautin viime raskaudessakin. Ja voi sitä ikkunanpesun riemua muutama viikko sitten!

Nyt lapsi on päivän mummon hoidossa, enkä tiedä mistä kotipuuhasta aloittaisin. Ehkä lopultakin talvivaatteet vintille? Vai työpöydän siivous? Ruusupenkin kitkeminen? Vai joko vihdoin saan nostettua ompelukoneen pöydälle kaikenlaisia mielessä pyöriviä projekteja varten? Kirppiskankaita on kertynyt jo vino pino.