Vankka tyttö

Nyt se sitten tuli ensimmäisen kerran: vankka tyttö.

Minulla on lausahduksesta trauma. Olin pienenä aina vankka. Mummun mummukaverit katsoivat päästä varpaisiin, tarkistivat kenen lapsen lapsi olenkaan, ja sanoivat painokkaasti: "kyllä on vankka!"

Olinko siis jotenkin erilainen, kummallinen ja läski? Ainakaan en ollut siro ja nätti, koska olin vankka. Ja oliko se minun vikani?

Minun pitää todella miettiä itsekseni tämä oma kehonkuva ja omasta vartalosta puhuminen. Ihan tosi pienet tytöt vertaavat itseään muihin, etsivät vatsalihaksia ja puristelevat muka-lihavia reisiään. Minä en halua opettaa Liisiä ajattelemaan itseään lihavana (kuten itse olen aina, ihan aina ajatellut), varsinkin kun hän ei sellainen ole. Iso asia, iso asia.

Mutta nyt siis mummun mummukaveri kävi meillä ja sanoi Liisiä vankaksi tytöksi. Argh! Liisi on pitkä ja terve ja käyrien mukainen ja terve ja suloinen ja ihana ja kaunis ja terhakka terve ja fiksu ja taitava ja sopusuhtainen ja ihanan pehmeä ja terve. Vankka hän ei todellakaan ole.