Liisi kärsi synnytyksessä (monen muun asian lisäksi) vaikeasta hapenpuutteesta, joka jätti aivoihin jälkiä verenpurkaumista. Onneksi ei sentään yhtä kokonaista vaurioaluetta, kuten ihan aluksi luultiin. Vajaan päivän ikäisenä hän kouristeli useita kertoja. Yhdeksän päivää vastasyntyneiden teholla - minä kuuntelin osastolla muiden äitien vauvojen tuhinaa, onnellisia puheluja sekä juttuja, kuinka "tekaisin tässä vielä vanhoilla päivilläni yhden".
No, ei siitä sen enempää. Nähtävästi asiaa on vielä jotenkin käsiteltävä.
Mutta kontrolleja ja sairaalassa käyntejä on riittänyt. Onneksi poikkeuksetta joka kerta olemme lähteneet hyvillä mielin pois. Niin eilenkin. Vaikka emme ole itse epäilleet, että Liisi olisi kehityksessä jotenkin jälkeenjäänyt (kamala sana, ja mitä sitten vaikka olisikin?!), pitää joka kerta jonkinlaiset helpotusitkut tirauttaa. On vain yksinkertaisesti mahtava kuulla ammattitaitoisten, mukavien, lapsilähtöisesti työtään tekevien lääkärien sanovan, että tyttäremme on ihana, ja ettei kehityksestä ole huolta. Seuraava kontrolli tästä vaivasta on vasta ensi syksynä, kaksivuotiaana.
Aina näiden reissujen jälkeen asiat ovat hetken aikaa jälleen oikeissa mittasuhteissaan.
