Rautaisannos suomalaista terveydenhoitoa muutaman viime kuukauden sisällä heilautti kupin nurin perjantaina.
Olen kotoa lähtiessä kuumeisena, kaksinkerroin vatsakipujeni kanssa. Punaisena huutavaa vauvaa puetaan kiireesti villavaatteisiin, autolla tunnin matka aina vilkkaalla nelostiellä sairaalaan. Sitten odotamme. Pääsemme lääkärin puheille, minkä jälkeen odotamme. Saan jo sentään syödä jotain. Vauva syö rintaa ties monettako kertaa äitiyspolin odotusaulassa, työvuorot vaihtuvat, palelen. Ja odotamme. Kunnes minä pillahdan itkuun samalla tavalla kuin pieni vauvani. Itken sohvalla raskaushormonien, väsymyksen, kuumeen ja äärimmäisen stressaavien edeltäneiden viikkojen painolastia. "Aina täällä pitää vaan odottaa ja odottaa. Ovatko ne unohtaneet meidät? Ei täällä huvikseen istuta koko päivää sairaana pienen vauvan kanssa".
Ja niin matkaamme taas kotiin uuden antibioottikuurin kanssa, nyt en saa edes imettää vähään aikaan. Ärsyttää ja masentaa. En ole koskaan syönyt näin paljon lääkkeitä, en ole ollut kuumeessa sitten lapsuusaikojen flunssien - nyt jo kolmatta kertaa. Olen varma, etteivät nämä antibiootit auta vatsakipuihini, syytä ei taaskaan tiedetä.
Iloitsen vain siitä, vaivat ovat minulla eikä tuhisevalla, suloisella ja nälkäisellä vauvallani. Edelleen haluaisin vain pesiä kotona ja ihastella sitä pientä ihmistä, jonka me kaksi ihmistä olemme saaneet aikaan.
Monday, October 23, 2006
Thursday, October 19, 2006
Ääritilanteita
Raskaus ja synnytys ovat ihmeellisiä asioita. Toisaalta kaikki on niin luonnollista, toisaalta primitiivisyydessään pelottavaakin.
Minun raskauteni oli lopulta matkaa ääripäästä toiseen. Olin valtavan onnellinen, luottavainen, hyvävointinen ja rauhallinen. Raskaus eteni täysin oppikirjojen mukaan. Mielialanvaihtelut pysyivät kohtuullisina. Ei erityisiä vaivoja, ei järkyttävää pahoinvointia alkuvaiheessa. En edes ahminut suklaata, vaan kaipasin mandariineja ja nektariineja, paino nousi vain 7 kiloa. Matkailimme Australiassa kolme viikkoa, ja tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet yöbussissa matkalla Cobargosta Melbourneen. Juhlimme häitä 200 vieraan voimin kahdeksannella kuulla, ja tanssimme aamuneljään. Ihanaa ja onnellista. "Raskaus on mun juttuni", totesin miehelle useamman kerran.
Toisaalta jouduin kaikenlaisiin ääritilanteisiin. Yhtäkkiä, viikolla 29, sain käsittämättömän tulehduksen, jonka seurauksena minulta lopulta leikattiin umpilisäke, ja vietin viisi päivää sairaalassa. Jännitimme, mitä vauva tuumaa, alkaako syntyä vai pysyykö mahassa. Onneksi pysyi. Lopulta umpilisäke ei ollut edes tulehtunut, eikä tulehduksen syy selvinnyt.
Tämä tapahtui viikkoa ennen ihania häitämme, ja aamuneljään siis tanssin tikit mahassa ja antibioottikuuri päällä.
Vauva ei meinannut syntyä ollenkaan, ja synnytys käynnistyi 10 päivää yli lasketun ajan.
Ja synnytys sitten. En edes tiennyt, että 36 tunnin synnytyksiä voi edes olla. Taas sain infektion, olin 40 asteen kuumeessa, ja lopulta vauva autettiin maailmaan imukupin avulla. Siitä alkoi 9 päivän taistelu, sillä vauva oli ollut hapenpuutteessa, juonut likaista lapsivettä, napanuora oli kaulan ympärillä ja käsi venähti hartioiden synnytyksessä. Pieni tyttömme teholla, me saimme aluksi vähän silittää poskea. Mikä riemu, kun usean päivän jälkeen kuuli hänen itkevän, näki hänet silmät auki ensimmäistä kertaa - ja sai syliin.
Onneksi kaikki meni hyvin, ja taistelijamme on nyt terveenä kotona. Enää minä kuumeilen ja valitan lapsivuodeajan vaivoja, ja taas matkaan polille tutkittavaksi. Yritän ajatella, että meillä on asiat oikeasti hyvin, paljon huonommin voisi olla. Mutta nyt tuntuu, että kun nyt jo saisi olla rauhassa. Imettää ja vaihtaa vaippoja ja ihastella pientä täydellistä olentoa. Kyllä se minulle jo vallan hyvin riittäisi.
Minun raskauteni oli lopulta matkaa ääripäästä toiseen. Olin valtavan onnellinen, luottavainen, hyvävointinen ja rauhallinen. Raskaus eteni täysin oppikirjojen mukaan. Mielialanvaihtelut pysyivät kohtuullisina. Ei erityisiä vaivoja, ei järkyttävää pahoinvointia alkuvaiheessa. En edes ahminut suklaata, vaan kaipasin mandariineja ja nektariineja, paino nousi vain 7 kiloa. Matkailimme Australiassa kolme viikkoa, ja tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet yöbussissa matkalla Cobargosta Melbourneen. Juhlimme häitä 200 vieraan voimin kahdeksannella kuulla, ja tanssimme aamuneljään. Ihanaa ja onnellista. "Raskaus on mun juttuni", totesin miehelle useamman kerran.
Toisaalta jouduin kaikenlaisiin ääritilanteisiin. Yhtäkkiä, viikolla 29, sain käsittämättömän tulehduksen, jonka seurauksena minulta lopulta leikattiin umpilisäke, ja vietin viisi päivää sairaalassa. Jännitimme, mitä vauva tuumaa, alkaako syntyä vai pysyykö mahassa. Onneksi pysyi. Lopulta umpilisäke ei ollut edes tulehtunut, eikä tulehduksen syy selvinnyt.
Tämä tapahtui viikkoa ennen ihania häitämme, ja aamuneljään siis tanssin tikit mahassa ja antibioottikuuri päällä.
Vauva ei meinannut syntyä ollenkaan, ja synnytys käynnistyi 10 päivää yli lasketun ajan.
Ja synnytys sitten. En edes tiennyt, että 36 tunnin synnytyksiä voi edes olla. Taas sain infektion, olin 40 asteen kuumeessa, ja lopulta vauva autettiin maailmaan imukupin avulla. Siitä alkoi 9 päivän taistelu, sillä vauva oli ollut hapenpuutteessa, juonut likaista lapsivettä, napanuora oli kaulan ympärillä ja käsi venähti hartioiden synnytyksessä. Pieni tyttömme teholla, me saimme aluksi vähän silittää poskea. Mikä riemu, kun usean päivän jälkeen kuuli hänen itkevän, näki hänet silmät auki ensimmäistä kertaa - ja sai syliin.
Onneksi kaikki meni hyvin, ja taistelijamme on nyt terveenä kotona. Enää minä kuumeilen ja valitan lapsivuodeajan vaivoja, ja taas matkaan polille tutkittavaksi. Yritän ajatella, että meillä on asiat oikeasti hyvin, paljon huonommin voisi olla. Mutta nyt tuntuu, että kun nyt jo saisi olla rauhassa. Imettää ja vaihtaa vaippoja ja ihastella pientä täydellistä olentoa. Kyllä se minulle jo vallan hyvin riittäisi.
Saturday, October 14, 2006
Nyt, nyt, nyt
Siinä hän nyt on, hän joka teki meistä äidin ja isän. Joka täyttää koko talon vauvantuoksullaan, koko sängyn, vaikka on niin pieni. Koko elämän.
Nyt me opettelemme elämään tämän pienen tytön ehdoilla.
Aluksi piti jotenkin epäröidä, että kuinka tämän kanssa pärjää. Katsoin turvakaukalossaan nukkuvaa pakettia ja mietin yövalvomisia, koliikkia, lyhytpinnaisuuttani ja parisuhdetta. "Siinä se nyt on, ja sen kanssa pitäisi pärjätä. Miten me pärjätään?", mietin.
Nyt kaikki on ihanaa. Vauva on antanut meidän nukkua yöllä monta tuntia, viihtyy sylissä, syö halukkaasti, heiluttaa suloisesti nyrkkiään, ilmeilee. Miten me olemme voineet saada aikaan näin täydellisen olennon, me mietimme. Ihmeellistä.
Nyt me opettelemme elämään tämän pienen tytön ehdoilla.
Aluksi piti jotenkin epäröidä, että kuinka tämän kanssa pärjää. Katsoin turvakaukalossaan nukkuvaa pakettia ja mietin yövalvomisia, koliikkia, lyhytpinnaisuuttani ja parisuhdetta. "Siinä se nyt on, ja sen kanssa pitäisi pärjätä. Miten me pärjätään?", mietin.
Nyt kaikki on ihanaa. Vauva on antanut meidän nukkua yöllä monta tuntia, viihtyy sylissä, syö halukkaasti, heiluttaa suloisesti nyrkkiään, ilmeilee. Miten me olemme voineet saada aikaan näin täydellisen olennon, me mietimme. Ihmeellistä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
