Kolme yötä jouluun on

Joulu on ovella. Olen onnistunut väistämään kaiken mahdollisen joulustressin. Emme ole siivonneet emmekä leiponeet. Joululahjojen ostaminen oli ainoa etukäteen hermostuttava asia (varsinkin kun yhdellä kaupunkireissulla pitäisi löytää kaikki kaikille, sellaista se on taas nykyään), mutta sekin sujui yllättävän kivuttomasti. Jouluposti ehti ihmisille aikanaan.

Olen niin onnellinen, ettei tarvitse olla töissä! Voin vain kuvitella, millaista olisi ollut työjoulukiireiden ja tilinpäätösten ohella yrittää nähdä kaikki ihmiset nja suorittaa kaikki joulutehtävät ennen pyhiä. Nyt, kun kotiaikaa on enemmän, ei tarvitse väkisin suorittaa yhtään mitään.

Meillä käy edelleen paljon vieraita. Ne, jotka eivät ole vauvaa vielä nähneet, tulevat nyt. Joululahjoja vaihdetaan, vaikka mitään ei ole pitänyt ostaa. Olen tosi iloinen, että tänne meille ei ole lopulta pitkä matka edes Helsingistä tai Libanonista tai Saksasta.

Nyt, aatonaatonaattona Liisukkamme on tosi röhäinen, räkä valuu ja jopa ääni on käheä. Ensimmäinen flunssa alle kolmen kuukauden iässä, voi parkaa.

Kuinka surkea olo voi olla toisen puolesta! Tuntuu, ettei pienen ihmisen oloa voi helpottaa oikein millään. On tosi kurjaa kuunnella surkeaa, valittavaa itkua - varsinkin kun hymy häivähtää kasvoilla heti kun yhtään tuntuu paremmalta. Nyt alkaa sitten hirvittää mummoloissa ravaaminen joulunpyhinä - juuri nyt mukavin ajatus olisi pysytellä kotona kolmestaan.

Yöt meillä on nyt nukuttu hyvin. Saa nähdä, miten käy ensi yönä.

Happihelpotus

Yksi parempi yö, ja jo helpottaa. Viime yönä iskä valvoi, ja minä olin heti herättyäni paljon, paljon paremmalla tuulella. Nyt iskä nukkuu alakerrassa univajettaan.

Kärryttelimme neuvolaan, ja huomasin, että vauvamme on jättiläinen. Ei kai se ihme olekaan, jos syntyessään on jo isompaa sorttia. Lääkäritäti kehui vauvaamme ihastuttavaksi tytöksi, ja kehuthan lämmmittävät aina. Lisäksi oli kiva huomata, että täällä pienellä paikkakunnalla on myös muita äitejä ja pieniä vauvoja. Ehkä pikku hiljaa löydän polun täkäläisten äiti-ihmisten luo.

Kävin neuvolareissun jälkeen vielä kunnon metsälenkillä koiran kanssa - ihanaa. Ulkoilma virkistää aina mielen ja pään. Siksi en juuri nukukaan päivällä, sillä lähden usein työntelemään kärryjä vauvan nukkuessa. Jos ei koko päivänä pääse ulos, alkaa helpommin ahdistaa.

Hyvä päivä tänään, jo nyt.

Nyt väsyttää

Olin jo aikaisemmin aikonut monta kertaa kirjoittaa siitä, ettei kaikki ihan koko ajan ole vain ihanaa. Ajattelin kirjoittavani jotenkin sillä tavoin, että väsymys, 24 tunnin vauvanhoito ja sen intensiivisyys, hormonimyrskyt ja muu on jonkinlaista veden pintaa. Välillä vähän lainehtii, useimmiten on ihan tyyntä. Pohjalla on kuitenkin koko ajan valtava ilo ja onnellisuus tästä kaikesta. Ja kun alkusokin jälkeen kaikki on mennyt hyvin, on saanut rauhassa olla onnellinen.

No, nyt myrskyää. Tai tuskin vieläkään kunnolla, mutta ainakin on käynyt navakka tuuli. Neitimme nukahtaa kunnolla yöunilleen n. kello neljä yöllä. Siihen asti syödään tauotta, väliin tissiä ja väliin pullosta. Päivisin ollaan uneliaita ja torkahdellaan vähän väliä. Yöllä pinnasängystä kuuluu taukoamaton jokellus ja lopulta kitinä, kun alkaa olla tylsää. Kun hänet ottaa syliin rauhoitellakseen tai jotain muuta, tämä yökyöpeli naureskelee ja juttelee ja on ihan loistavalla tuulella. Toisaalta ei voi itsekin kuin nauraa, mutta monen pätkittäisen yön jälkeen alkaa tehdä tiukkaa.

Päivät menevät tasaisessa pöhnässä. On parempi pysytellä liikkeessä, niin asiat hoituvat. En ole pystynyt vielä nukkumaan päivällä. Viime yönä iskä oli töissä, ja minä ja koira ja vauva valvoimme. Nyt iski kumma epätoivo ja orpous ja kaikenlaiset huonot fiilarit. Pitikin vielä katsoa jännittävä ja koskettava Pako, Naten hautajaiset Mullan alla -ohjelmassa, ja se vaimonsa silponut Björkvistkin oli televisiouutisissa niin tavallisen miehen näköinen.

Niin että ei siihen muuta tarvita. Silti Liisi on ihana ja hyväntuulinen ja mahtava, ja anoppi kyllä tulee apuun jos tulee epätoivo. Tämä on edelleen sitä pintaa. Ja tiedän, että tämä helpottaa kunhan saan vain nukuttua edes muutaman tunnin.

Nimi

Annoimme vauvallemme kauneimman ja merkityksellisimmän nimen mitä tiedämme: Liisi Amalia.

Mummoni oli Liisi. Amelie oli tekonimi, sen ihanan elokuvasankarittaren mukaan. Suvun suussa se vääntyi Amaliaksi. Katsotaan, miten tirriäistä oikein kutsutaan. Liisi ei vielä taivu suussa.

Carpe diem

Voi ja huh, miten onnellinen olen tästä kaikesta. Ihanaa pientä pystytukkaista Amppaa ei olisi ilman ihanaa rakasta aviomiestä (tuota viimeistä vielä harjoittelen sanomaan).

Onneksi kohtalo tai se jokin muu toi hänet minulle. Ja onneksi ymmärsin tarttua hetkeen, kerrankin. Vaikka en olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni juuri täältä, tällaisesta talosta, tällaisesta ympäristöstä, näiden ihmisten keskeltä, olen ihan järjettömän onnellinen. Huomaan niin usein yllättyväni siitä, kuinka mutkattomasti asiat sujuvat. Etukäteen vähän jännitän, mutta pian huomaan kuinka homma toimii.

Suhteen vakiinnuttaminen: Tuntuu pelottavan hyvältä, mutta hirvittää kun lähtökohdat ovat niin erilaiset.

Yhteen muuttaminen vuosi sitten - entä jos emme yhtään sovikaan yhteen? Jos sen tavoissa onkin jotain tosi outoa, eikä tästä tulekaan mitään?

Muutto maalle: huh huh pitkää työmatkaa ja pieniä piirejä. Mitä tekemistä siellä on?

Häiden järjestäminen: tuleeko meille riitoja, kun väsymys iskee ja järjestelyt takkuavat?

Vauvan syntymä: parisuhde on kriisissä, kun yhteistä aikaa ei ole. Väsymys vie ilon ja halut. Tottuminen siihen, ettei itselle ole enää yhtään aikaa, on vaikeaa.

Toistaiseksi joka ikinen asia on mennyt paremmin kuin olisin etukäteen kuvitellut (paitsi synnytys). Tuntuu niin etuoikeutetulta, että olen saanut kaiken tämän. Minun kotini on hänen luonaan, aina.

Isänpäivä

A hymyili iskälle juuri oikeassa kohtaa - kun tunnelma isänpäivän aamuna oli herkkä ja onnittelut olivat käynnissä. Maailman parhin A on saanut maailman parhimman iskän. Minun leivontataidoissani on vielä hiomista, mutta ensimmäinen isänpäiväkakku maistui hyvälle.

Bilehile

Nyt tuntuu siltä, etten oikein tiedä mitä tämän blogin kanssa tekisin. En ole vielä edes kertonut juuri kenellekään, että minulla on sellainen. Miksi siis kirjoitan nettiin, jos en rohkene antaa kenenkään tutun lukea sitä? Kuitenkin paikka on sen verran julkinen, että en voi kirjoittaa ihan kuin päiväkirjaani. Eli kirjoitan sekä päiväkirjaa, johon puran kaiken mitään säästämättä, että blogia, joka on kuin toimitetumpi versio päiväkirjasta. Tai joistakin sen osasista. Äh, hankalaa. Tai ei kai, jos ei tee siitä hankalaa. Eli ei tehdä.

Pian kaksi kuukautta vanha vauvamme osoittautui todelliseksi bilehileeksi. Olimme ystävän häissä Helsingissä monen tunnin ajomatkan päässä, ja neiti oli mahtavan reipas. Nukkui mennen tullen automatkat, kirkossa urkujen pauhatessa, hääjuhlassa musiikin ollessa jo iltavolyymissa, kantoliinassa sunnuntain shoppailukierroksella sekä vielä kotiin tultua kunnolliset kuuden tunnin yöunet omassa sängyssä. Ja kun ei nukkunut, söi ja hymyili ja seurusteli ja hurmaili kaikkia ihmisiä.

Käytännössä A nukkui siis paremmin kuin kotona. Jo heti eilen maanantaina totesin miehelle, että meidän pitää varmaan taas heti kohta lähteä Helsinkiin. No, kyllä se taas tästä lähtee kun saadaan ulkona nukkuminen käyntiin rytmittämään päivää. Sitä armaamme odottaa joka päivä, suorastaan vaatii. Ulkona raikkaassa ilmassa tulevat parhaimmat unet.

Joka päivä katson pientä pitkätukkaista menninkäistämme ja ajattelen, kuinka mieletöntä on saada aikaan tällainen täydellinen olento. Ihan oikea ihminen, jolla on pienet varpaat ja korvat ja kynnet. Ja hauskat ilmeet. Joka on kuin itse aurinko silloin kun maha on täynnä. Ja joka itse päättää milloin haluaa seurustella meidän kanssamme.

Käsittämätöntä. Ja kuitenkin jotain niin luonnollista.

Epätodellista

Vauva nukkuu iskän kainalossa alakerrassa. Otin heistä kuvan, lutuset. Minulla on ihan kummallinen oma, hiljainen hetkeni. Nukkuvatkohan ne kauan? Mitä tekisin? Laitanko pyykit, vai alanko jo tehdä ruokaa? Nukunko itsekin, aina pitäisi nukkua kun pystyy, sanovat ohjekirjat.

En pysty, ei tee mieli. Kirjoitan siis, koska siihen ei ole nykyään liikaa aikaa. Ja kirjoittaminen on paras ja tärkein tapa jäsentää tätä kaikkea ympärillä olevaa, ymmärtää itseään.

Tämäkin riittää jo. Ehkä lähden tekemään sitä ruokaa.

Olalla

Nyt yritän ensimmäistä kertaa kirjoittaa vauva olallani. Se tuntuu olevan tämän tyypin lempipaikka. Siinä on hyvä olla ja katsella maisemia. Ja kakata, kuten nyt taas.

Meillä oli tilauksessa vauva, joka kakkaa kerran viikossa eikä itke ollenkaan ja nukkuu kaikki yöt, heh. No, onnellisia olemme siitä, että vauva on joka yö nukkunut kuuden tunnin pätkän. Joskus se kuusi tuntia alkaa iltakahdeksalta, joskus yöllä kahdelta. Olemme huomanneet, että parasta on kun pitkät unet alkavat puoliltaöin. Saamme itsekin nukkua hankalimmat aamuyön tunnit.

Itkeminen on näiden neljän viikon aikana ollut kohtuullista. Tällä kokemuksella näyttää, että itku on lähes joka kerta ollut nälkää. Itku loppuu välittömästi, kun vauva saa rinnan suuhun. Mutta kakkaa - sitä riittää. Kerran tunnissa ei ole paljoakaan liioiteltu.

Kello on menettänyt merkityksensä täysin. Vuorokausi on todellakin 24 tuntia, ja se jakaantuu ihan eri tavalla kuin tähän asti. Kun vauva yleensä herää aamuviiden-kuuden aikaan syömään, nukumme ja torkumme kaikki vielä pitkälle aamupäivään. Aamupalaa syömme käynnistystouhujen jälkeen puoliltapäivin. Päivällä touhutaan jotain, joka päivä jonkinlainen vaunukävely ulkona. Ilta istutaan tiiviisti olohuoneen löhötuolissa, vauva tankkaa tukevasti yötä varten ja me katsomme kaiken mitä telkkarista tulee. En ole koskaan katsonut televisiota näin paljon; tiedän jo, minä päivänä tulee Täydelliset naiset ja Pako ja House. Mies, ihana ja rakas, tuo minulle tuoliin iltapalaa. Jossain vaiheessa sitten olemme kaikki nukahtamaisillamme, ja alkaa vauvan nukuttaminen. Hän taistelee unta vastaan kaikin voimin puoli tuntia, kunnes viimein luovuttaa ja nukahtaa.

On ollut ihana pesiä kotona kolmestaan. Mies on ollut pitkään isyyslomalla, mikä on ihan korvaamatonta. Minä istun tiiviisti imettämässä päiväkaudet, ja miehelle jää suurin osa kotitöistä, lähes kaikki. Tulen varmasti muistamaan tämän ihanan ajan - ei ole tarvetta lähteä minnekään.

(Ei siitä vauva olalla -kirjoittamisesta mitään tullut. Hän on nukkunut terassilla jo vaikka kuinka kauan)

Varpaat

Synnytyksen jälkeen olen huomannut tuijottelevani varpaitani. Miten ne näyttävätkin niin erilaisilta? Jotenkin pienemmiltä ja sileämmiltä.. nämä ovat synnyttäneen naisen varpaat, totesin varpaankynsiä leikatessani. Tajusin, etten ole kunnolla nähnyt varpaitani moneen kuukauteen. Kuten en alavatsaani enkä intiimejä osiani. Mietin, kuinka tosi lihavat keski-ikäiset miehet eivät koskaan näe... enkä halunnut miettiä enempää.

Synnytys muuttaa naista. Jollain tavalla tuntee kuuluvansa uudenlaiseen viiteryhmään, ihan kuin tietäisi jotain syvempää naisena olemisesta. Kun joku nyt ottaa puheeksi synnyttämisen, minä voin nyökätä ja myötäillä, että minä tiedän mitä se on. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että nainen on nainen vasta synnytettyään. Mutta muistan kun synnytysosaston käytävällä katselin ankan tavoin vaappuvia tuoreita äitejä kulahtaneen pinkeissä sairaalatakeissaan, kasvot kalpeina ja silmänaluset tummina. Itse vaapuin samalla tavoin ja hymähtelin näylle huvittuneena. Toisaalta siinä ei ole mitään huvittavaa, ei kerrassaan. Jokainen renkaan päällä istuva nainen ansaitsisi mitalin.

Kuppi nurin

Rautaisannos suomalaista terveydenhoitoa muutaman viime kuukauden sisällä heilautti kupin nurin perjantaina.

Olen kotoa lähtiessä kuumeisena, kaksinkerroin vatsakipujeni kanssa. Punaisena huutavaa vauvaa puetaan kiireesti villavaatteisiin, autolla tunnin matka aina vilkkaalla nelostiellä sairaalaan. Sitten odotamme. Pääsemme lääkärin puheille, minkä jälkeen odotamme. Saan jo sentään syödä jotain. Vauva syö rintaa ties monettako kertaa äitiyspolin odotusaulassa, työvuorot vaihtuvat, palelen. Ja odotamme. Kunnes minä pillahdan itkuun samalla tavalla kuin pieni vauvani. Itken sohvalla raskaushormonien, väsymyksen, kuumeen ja äärimmäisen stressaavien edeltäneiden viikkojen painolastia. "Aina täällä pitää vaan odottaa ja odottaa. Ovatko ne unohtaneet meidät? Ei täällä huvikseen istuta koko päivää sairaana pienen vauvan kanssa".

Ja niin matkaamme taas kotiin uuden antibioottikuurin kanssa, nyt en saa edes imettää vähään aikaan. Ärsyttää ja masentaa. En ole koskaan syönyt näin paljon lääkkeitä, en ole ollut kuumeessa sitten lapsuusaikojen flunssien - nyt jo kolmatta kertaa. Olen varma, etteivät nämä antibiootit auta vatsakipuihini, syytä ei taaskaan tiedetä.

Iloitsen vain siitä, vaivat ovat minulla eikä tuhisevalla, suloisella ja nälkäisellä vauvallani. Edelleen haluaisin vain pesiä kotona ja ihastella sitä pientä ihmistä, jonka me kaksi ihmistä olemme saaneet aikaan.

Ääritilanteita

Raskaus ja synnytys ovat ihmeellisiä asioita. Toisaalta kaikki on niin luonnollista, toisaalta primitiivisyydessään pelottavaakin.

Minun raskauteni oli lopulta matkaa ääripäästä toiseen. Olin valtavan onnellinen, luottavainen, hyvävointinen ja rauhallinen. Raskaus eteni täysin oppikirjojen mukaan. Mielialanvaihtelut pysyivät kohtuullisina. Ei erityisiä vaivoja, ei järkyttävää pahoinvointia alkuvaiheessa. En edes ahminut suklaata, vaan kaipasin mandariineja ja nektariineja, paino nousi vain 7 kiloa. Matkailimme Australiassa kolme viikkoa, ja tunsin vauvan ensimmäiset liikkeet yöbussissa matkalla Cobargosta Melbourneen. Juhlimme häitä 200 vieraan voimin kahdeksannella kuulla, ja tanssimme aamuneljään. Ihanaa ja onnellista. "Raskaus on mun juttuni", totesin miehelle useamman kerran.

Toisaalta jouduin kaikenlaisiin ääritilanteisiin. Yhtäkkiä, viikolla 29, sain käsittämättömän tulehduksen, jonka seurauksena minulta lopulta leikattiin umpilisäke, ja vietin viisi päivää sairaalassa. Jännitimme, mitä vauva tuumaa, alkaako syntyä vai pysyykö mahassa. Onneksi pysyi. Lopulta umpilisäke ei ollut edes tulehtunut, eikä tulehduksen syy selvinnyt.
Tämä tapahtui viikkoa ennen ihania häitämme, ja aamuneljään siis tanssin tikit mahassa ja antibioottikuuri päällä.

Vauva ei meinannut syntyä ollenkaan, ja synnytys käynnistyi 10 päivää yli lasketun ajan.

Ja synnytys sitten. En edes tiennyt, että 36 tunnin synnytyksiä voi edes olla. Taas sain infektion, olin 40 asteen kuumeessa, ja lopulta vauva autettiin maailmaan imukupin avulla. Siitä alkoi 9 päivän taistelu, sillä vauva oli ollut hapenpuutteessa, juonut likaista lapsivettä, napanuora oli kaulan ympärillä ja käsi venähti hartioiden synnytyksessä. Pieni tyttömme teholla, me saimme aluksi vähän silittää poskea. Mikä riemu, kun usean päivän jälkeen kuuli hänen itkevän, näki hänet silmät auki ensimmäistä kertaa - ja sai syliin.

Onneksi kaikki meni hyvin, ja taistelijamme on nyt terveenä kotona. Enää minä kuumeilen ja valitan lapsivuodeajan vaivoja, ja taas matkaan polille tutkittavaksi. Yritän ajatella, että meillä on asiat oikeasti hyvin, paljon huonommin voisi olla. Mutta nyt tuntuu, että kun nyt jo saisi olla rauhassa. Imettää ja vaihtaa vaippoja ja ihastella pientä täydellistä olentoa. Kyllä se minulle jo vallan hyvin riittäisi.

Nyt, nyt, nyt

Siinä hän nyt on, hän joka teki meistä äidin ja isän. Joka täyttää koko talon vauvantuoksullaan, koko sängyn, vaikka on niin pieni. Koko elämän.
Nyt me opettelemme elämään tämän pienen tytön ehdoilla.

Aluksi piti jotenkin epäröidä, että kuinka tämän kanssa pärjää. Katsoin turvakaukalossaan nukkuvaa pakettia ja mietin yövalvomisia, koliikkia, lyhytpinnaisuuttani ja parisuhdetta. "Siinä se nyt on, ja sen kanssa pitäisi pärjätä. Miten me pärjätään?", mietin.

Nyt kaikki on ihanaa. Vauva on antanut meidän nukkua yöllä monta tuntia, viihtyy sylissä, syö halukkaasti, heiluttaa suloisesti nyrkkiään, ilmeilee. Miten me olemme voineet saada aikaan näin täydellisen olennon, me mietimme. Ihmeellistä.

Vielä vähän vaille

No niin. Tämä on blogini. En vielä ole sitä, mistä blogissani on tarkoitus kertoa. En ole vielä äitieläjä. Mutta voisin jo olla. Ja kohta epäilemättä olen, ihan kohta, ehkä jo huomenna. Tai jopa tänään.

Blogittelu on minulle uutta. Samoin äiteys. Päiväkirjanomainen omista ajatuksistani kirjoittaminen sen sijaan ei. Sitä olen tehnyt peruskoulun ensimmäisestä päivästä alkaen, väliin enemmän, väliin vähemmän. Ajatukseni ja päiväkirjamerkintöni ovat olleet tähän mennessä vain minun (ja nykyään joskus myös puolisoni), saa nähdä kuinka mahdolliset muut lukijat vaikuttavat kirjoittamiseeni.

Mutta en ajattele sitä vielä. Kirjoitan, koska tekee mieli. Ja koska minusta tuntuu, että jotain ihan uutta, valtavaa, mullistavaa on alkamassa. Kai siitä jotain sanottavaa löytyy?