No niin, tänään on se päivä. Mies meni töihin tänään oltuaan lähes koko kesän kotona (ensin isäkuukausi, sitten kesäloma). Minun pitää olla täällä tänään yksin yötä. Tai siis kaksin, Liisin kanssa.
En voi siitä asiasta kirjoittaa enempää, koska en halua ajatella sitä. En halua tehdä siitä numeroa. Halusin kuitenkin, että se tapahtuu nyt eikä marraskuussa. En siis lähtenyt kavereiden luo kaupunkiin, vaikka se olisi ollut mahdollista.
Nyt siis ollaan vaan ja tehdään ihan tavallisia asioita, kun ollaan naisissa kotona: tehdään ruokaa, syödään, leikitään, sotketaan, siivotaan, käydään potalla, pestään pyllyä, selaillaan lehtiä, syödään tissiä, ihastellaan Liisin hienoja taitoja kuten taputtamista, pallon heittelyä ja konttaamista. Illalla ehkä käydään molemmat suihkussa, ja Liisi saa läträtä ammeessa vähän aikaa. Ja äippä juo joka välissä kahvia. Nytkin, kun Liisi on toisilla päiväunillaan, juon kahvia ja syön jo TOISTA tikkujäätelöä. Kohta todellakin on aika katkaista tämä herkuttelun kierre, mutta ei sellaisena päivänä kun pitää nukkua yksin ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, joka on yleisesti tunnettu Kummitustalona.
Talo on ihana. Se on niin suuri (siis oikeasti se ei ole mitenkään erityisen suuri, mutta se on isompi kuin mikään asunto tähän mennessä), että tavarat joutuvat hukkaan ihan uudella tavalla. Niiden etsimiseen kuluu aikaa enemmän kuin ennen, eikä vielä ole muodostunut tuttuja, vakituisia tavarakasapaikkoja. On monta ovea, jotka laitetaan kiinni kun mennään huoneesta pois, ja Liisillä on omat lelukasansa joka huoneessa.
Kävimme nollaamassa rakennus- ja remontointikesän tiukan puurtamisen Italiassa. Se oli hyvä ratkaisu. Oli ihanaa matkailla taas, vaikka minun täytyy aika lailla tehdä töitä tottuakseni ryhmämatkailuun. Jostain syystä toiset suomalaiset alkavat aina ärsyttää.
