Kotiin

Onko tämä minun kotini, kysyn itseltäni. Uudessa kodissa on monta huonetta, ja jokaisessa on oma maailmansa. Kun mies on toisessa huoneessa, en näe häntä ollenkaan, en välttämättä edes kuule.

Uudessa kodissa on mielettömän ihana Kiurujen yö seinällä. En väsy tuijottamaan sitä. Seinä on ihana jokaisena vuorokauden aikana. En voi uskoa, että minun kodissani on tuollainen seinä.

Uudessa kodissa on paljon uutta. Astianpesukone ja liesi ja tiskipöytä ja keittiönkaapit ja suihkukaappi ja, arggh, kuivausrumpu. Mutta enemmän täällä on vanhaa: kolhiintuneet lautalattiat, raakalautaseinät joihin aurinko on paistanut ilmapuntarin tai jonkin taulun muotoisen kuvion, korkeat huoneet, valtavat pinot vanhoja lehtiä (jopa Jallu vuodelta 1961), Sallin korkokengät ja tekohampaat.

Ensimmäisenä yönä tässä talossa puhuttelin talon rakentanutta tehtailijaa. Tiesin, että nukumme tehtailijan konttorihuoneessa hänen kirjoituspöytänsä kohdalla. "Olemme ihan mukavia ihmisiä, ja olemme tulleet pitämään tästä talosta huolta. Ei tarvitse kummitella, kiitos", sanoin. Ja mietin, miksi oikeasti vanhan talon historia tuntuu jotenkin arvokkaalta, suorastaan pelottavalta. Miksi samanlaista historian kunnioitettavaa havinaa ei tuntunut edellisessä 1990-luvulla rakennetussa puutalossa?

Äskettäin, pyykkejä laitellessani muistelin mummon ja papan kahden huoneen asumusta Rauhanyhdistyksen yläkerrassa. Sielläkin oli kylmä, kotiseutumuseolle tuoksuva vintti. Ihan kuin meidän eteisemme.

On heinäkuu, ja poltamme puita jokaisessa uunissa. En halua ajatella, millaista kodissamme on tammikuun pakkasissa. En myöskään halua ajatella ensimmäisiä öitä yksin, tai kaksin Liisin kanssa tässä talossa.

Olemme kotona.