Kaunotar

Onko tämä se, minkä luulen sen olevan?

Jos se on se, mikä luulen, olen ehkä maailman onnellisin aloitteleva puutarhuri. Vanhojen talojen puutarhoista mieleeni tulee vain ja ainoastaan pionit, ja tämä iso tummanpunainen on todella kaunotar.

Toukokuussa olin täynnä pakahduttavaa intoa puutarhanhoitoa kohtaan. Pikku hiljaa kesän edistyttyä into on laantunut. Nyt orvokit ovat juuri ja juuri hengissä kuistilla. Niin tyypillistä!

Mutta olemme leikanneet ja lannoittaneet sitä kaikkea mitä täällä jo oli. Ja jos tämä on siitä seurauksena, ei meilllä ole hätäpäivää.

Nimi

Ystävä lähetti kakkosellemme oman vauvarunokirjan. Oi, kuinka se on ihana! Johanna Venhon tekstit ovat hauskaa kielileikittelyä, ja Anne Peltolan kuvat ovat sopivasti retrohenkisiä. Koko kirja hauskaa, herkistävää, ei liian lällyä, osansa lapselle ja aikuiselle.

Luimme esikoisen kanssa runoja päiväunille mennessä, ja kuvista löytyi paljon pohdittavaa. Liisi nukahti, ja minä luin kyynelehtien kirjan loppuun.




Ihan kuin tämän kirjan myötä hoksaisin vihdoin pysähtyä tapahtumassa olevan ihmeen äärelle. Viime ajat olen ollut jotenkin käytäntöpainotteinen: hoitopöytä on vielä rapsuteltava, järjestys vaihdettava, esikoisen sänky hankittava. Kirja kädessä muistui mieleeni esikoisen vauva-aika, ihana kotona pesiminen, verkkaiset päivät täynnä kaikkea uutta pientä toimintaa, ihmetys kaikesta siitä mitä oli tapahtunut. Ihan mieletön onni saada kokea se uudelleen.

Tähän mennessä kakkosvauvallamme ei ole ollut edes tekonimeä. Nyt on, Puolukkavarvas.

Kuplia

Kuplia. Satoi tai paistoi, arki tai juhla.

Tunnen ihan käsittämättömän valtavan järkyttävää rakkautta lastani kohtaan. En taas haluaisi olla hänestä erossa yhtään. Ajattelen paljon sitä, miten asiat pian muuttuvat. Jotenkin surkuttaakin hänen puolestaan - siinä hän suloisesti taputtaa vatsaa, pusuttaa ja sanoo "ihana vauva". Ei parka tiedä mitä se hänen osaltaan tarkoittaa.. en aikaisemmin ymmärtänyt äitien puhetta juuri tästä tunteesta. Ja toki olen itsekin Oikeasti sitä mieltä, että parin vuoden ikäero on hyvä, ja lapsen on hyvä saada sisarus.

Mutta kuitenkin. Pian tämä meidän pienen perheen aika on ohi. Noin 1 vuotta 11 kuukautta hän saa olla ainokainen. Nyyh, taas.

Trad.

Rakastan vanhaa, perinteistä, aitoa.

Tykkään kansanmusiikista, niin Suomen kuin muiden maiden. Asumme ihanassa vanhassa talossa ympärillämme aika paljon vanhoja esineitä. Satuinpas puolisoksenikin löytämään kunnon miehen, joka ei soita sähkökitaraa vaan haitaria.

Toisena hääpäivänä hän osti minulle Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilta suutarimestari Tyllin tekemät supikkaat. Ne ovat ihanat, ja hyvät jalassa. Paljon paremmat kuin mitkään dimangit.

Supikkaat kuvattuna portaillamme, joita en ikinä halua korjata.



Kansanperinnettä tämäkin. Löysin lapsuudenkotoa taskun, jonka olen tehnyt ala-asteen käsityöntunnilla. Jotenkin ihana ja hellyttävä. Ja tuli heti käyttöön: nuhanenä Liisukan nenäliinoja varten vyötärölle. Ja äippäkin on jo kuljeskellut pihahommissa puhelin taskussa.



Koiruuttamme kuvaushommat kiinnostivat niin paljon, että piti hänetkin ikuistaa.

Iso minä

Nyt paukutellaan sellaisissa kiloissa, että ei vielä koskaan tähän mennessä. Raskausviikkoja 33+jotain (ei pysy laskuissa mukana, ei millään), kiloja tullut 6. Ei paha, mutta kun ehti tulla tässä välissä vähän liikaa. Seurausta uuden vanhan talon ostosta, remonttikesästä ja -syksystä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta, lumettomasta ja siis suksettomasta talvesta - ja ylenmääräisestä herkuttelusta vähän väliä.

Tällaiselle vartalolle sadekesä sopii erinomaisesti. Mutta muuten kyllä alkaa jo ropina riittää - joku raja täälläkin. Menisi loput sateet Australiaan.

Juhlat

Ennen juhlia pestään monta koneellista pyykkiä, silitetään, pakataan matkalaukkuun kaikkea mahdollista, huolehditaan koira joko hoitoon tai tavaratilaan mukaan, soitellaan, suunnitellaan ja hankitaan muiden juhlijoiden kanssa asiaa jos toista.

Juhlapaikalla leivotaan, siivotaan, järjestetään yllätyksiä, mietitään saunavuoroja, isommat sukulaistytöt hoitavat pieniä sukulaislapsia, puhutaan suurella äänellä, tyhjennetään kameran muistia, huolehditaan alati kasvavan eläintarhan viihtyvyydestä, tohotetaan.

Sitten juhlitaan. Ensin itketään, sitten nauretaan. Syödään valtavat määrät. Tiskataan. Syödään uudestaan. Soitetaan ja lauletaan. Valvotaan myöhään, nähdään pitkästä aikaa ja vaihdetaan kuulumisia. Lapset tanssivat ja kaatuvat housunpolvensa vihreiksi. Itikatkin syövät.

Sitten taas siivotaan, syödään jämiä, muistellaan, nauretaan, ollaan haikeita. Ja pian taas pakataan autoa, pestään pyykkiä ja palataan arkeen.

Äitini täytti 70. Soitto soi ja laulu raikasi iltakuudesta lähes aamuneljään. Siis melkein 12 tuntia! Tunnelma kilpistyy tähän kuvaan, jossa mummu, 70, ja Liisi 1 v 10 kk ovat letkiksen jälkimainingeissa.

Kesä ilman remonttia

Kun asioita alkaa tapahtua, kaikkea tulee kerralla roppakaupalla. Tämä on minun ja mieheni stoorissa huomattu jo monta kertaa.

1. Koko juttu. Olemme olleet kimpassa vähän reilut kolme vuotta, ja olemme menneet kihloihin, järjestäneet isot häät, olleet Australiassa, saaneet kohta kaksi lasta ja ostaneet vanhan ikiprojektitalon. Ja hankkineet koiran.

2. Sosiaalinen elämä. Voi olla, että olen joskus tylsyyksissäni talvipimeällä valitellut, että emme näe koskaan ketään tai että maadun neljän seinän sisälle tai jotain sen suuntaista. No, kesällä Suomi liikkuu ja meilläkin käy lähes joka päivä vieraita. Liisikin osaa jo aamulla odottaa, että joku kömpii saunamökistä tai sohvalta aamupuurolle. Olemme nelostien varressa, ja nyt meille on lyhyt matka. Mahtavaa tai kuten Liisi sanoo: tahmavaa!

3. Juhlat. Tälle kesälle tuntuu kertyneen juhlaa jos jonkinlaista. Veljentyttöjen kahdet valmistujaiset, kummipojan rippijuhlat, kaksostätien satavuotisjuhlat, äidin 70-vuotisyllätysjuhlat ja varsinaiset juhlat, äidin ja isän 50-vuotishääpäivä, syksymmällä veljen 50-vuotispäivä.. ja toivoakseni jossain vaiheessa meidän maha-asukkaan nimijuhlat.

Ja kun sosiaalinen elämä on kaikin tavoin vilkasta, emme ole ehtineet tehdä remonttia ollenkaan. Se on oikeastaan aika vapauttavaa. Miehen loma on pian ohi, ja katto on edelleen entisellään, puita vielä pihassa pressun alla, piharakennuksesta ei tietoakaan. Vajaan parin kuukauden päästä syntyy vauva. Ööh, on vähän ehkä huono omatunto, mutta onko sittenkään?









Niin että tämmöisessä meidän aikamme on mennyt.