Lentohiekkaa

Pihamme on edelleen savivelliä. Nyt koko koivukuja on pois käytöstä, sillä jalka uppoaa eikä nouse pois lentohiekasta. Kannan painavaa ja talvivaatteissaan liukasta lasta pimeässä tien reunaa pitkin. Liian pitkän matkan mielestäni - murrr, lunta!

Saunassa

Meillä on pihasauna. Se ei ole ihan rannassa, mutta sitä voi kyllä sanoa rantasaunaksi. Talomme on vanha, mutta pihasauna on ihan uusi. En olisi itse rakentanut tämän talon pihapiiriin juuri sellaista perushirsimökkiä, mutta se on silti pihasauna. Ja hyvät löylyt siellä saa.

Lapsi on nukkunut jo kolme tuntia, ja meidän saunomiseemme kului kaikkine vedenkantoineen yms lähes yhtä kauan. Siksi se onkin jotenkin spesiaalia, kuin pieni juhla viikolla. Tänne sisälle taloon tulee tuskin koskaan saunaa, sillä siitä menee hohto.

Liisin kanssa kävimme saunassa jouluaattona. Hänellä oli oma pieni vasta. Saunapuhdas lapsi punaisine, nihkeine poskineen on maailman suloisin ilmestys. Muistan lapsuudesta, kuinka juhlavaa oli kahdeksanvuotiaana saada kantaa veljenpoika saunan jälkeen sylissä, huppupyyhkeeseen käärittynä, portaat ylös odottavan mummun luo. Suuri, arvokas tehtävä.

Harrastimme korkeakulttuuria ja olimme ihanassa kirkkokonsertissa: Mari Palo, Pyysalo, Perko ja kumppanit. Mahtavaa, upeaa. Kävelimme kotoa kirkkoon, laatuaikaa kaksin, hyvä mieli ja mammallakin saappaat jalassa. Pihatiemme oli järkyttävää savivelliä, pimeässä yritimme löytää askeleille kuivimmat paikat kun taskulamppukin jäi kotiin. Hah, kirkossa huomasin että kengät ja lahkeet olivat pitkälle pohkeeseen aivan savessa. Juhlatunnelma ei silti hävinnyt.

Nyt maa onkin jo jäässä. Joulu on kohta. Joulunäpertelyvalvojaiset ovat kestäneet jo viikkoja vähintään yhteen joka yö - miten tämä valvominen nyt näin houkuttaa? Lahjatouhukin on meillä pienempänä kuin koskaan.

Lapsi osaa nyt näyttää, kuinka tähti tuikkii. Samoin otti pöydältä teipin ja alkoi laittaa sitä lahjapakettiin, saksilla yritti koskea ensin varpaisiinsa, sitten paperiin. Kuinka tarkasti hän havainnoi, kuinka paljon aikaisemmin kaikenlaiset jutut opitaan kuin mitä olisin ikinä voinut arvata. Maailman taitavin, ehdottomasti.

11. joulukuuta

Pieni askel ihmiskunnalle, suuri ihmiselle

Nyt, ihan yhtäkkiä lapsemme kävelee. Mikä uusi maailma hänelle avautuikaan, ja kuinka isolta tyttösemme näyttää! Ihanat, vähän horjuvat askeleet, jalkaterät läpsähtävät, reilu haara-asento, tukka takussa, vaippa pönköttää sukkahousuissa.

Ja mikä riemu lapsen kasvoilla! Muksahdukset eivät juuri haittaa, konttaamaan hän ei ole suostunut enää ensimmäisten tukevien askelien jälkeen. Ja tavoitteet ovat heti korkealla: sohvalle kiipeäminen, pyöriminen ympäri, juoksuaskeleet. Kynnyksetkin ylittyvät jo ihan mallikkaasti. Nyt hän osaa myös ottaa kädestä kiinni ja pyytää mukaansa - voi tuota pientä isoa rakkautta. Mihin se meidän pieni vauvamme hävisi?

Aartehia

Nyt loppuu tämä valittaminen! Oikeasti, tuntuu että olisin viime aikoina saanut painella suoraa päätä karjalaisten itkijänaisten joukkoon. Oikein itseäkin ärsyttää. Onneksi marraskuu loppuu kohta, ja joulu on jo ovella.

Sitä paitsi tänään on torstai, ja torstai on ihana päivä, koska minulla on Pilates-tunti. Se on vaikeaa, ja mitä pitemmälle tunnilla mennään, sitä monimutkaisemmaksi se käy. Liikkeet tuntuvat joka kerta raskaammilta - sen vuoksi, että alan oppia tekemään niitä oikein. Voi argh, kuinka yksinkertainen jalanpyöritys tuntuu raskaalta, kun korsetti on tiukkana. Tunti elämästä, ja tulen kuin uutena ihmisenä ovesta ulos. Mahtavaa.



Lapsuuskodissa käydessämme kaivelin omia, vanhoja lelulaatikoitani. Hienoa, että äiti on säilyttänyt tavaroitani. Omia vauvanvaatteitakin olen löytänyt Liisin pidettäväksi vaikka kuinka. En ollut tiennytkään, että minulle on aikanaan teetetty vaatteita, erityisesti mekkoja. Äiti ja isä eivät sitä olisi tehneet, mutta Liisi-mummu teetti ompelija-ystävällään. Tätäkin kaikkea arvostaa nykyään niin jotenkin eri tavalla.

Toinen isänpäivä

Isi sai toisena isänpäivänään lahjaksi valokuvasarjan hänestä ja lapsestaan. Kuvissa lasketaan varpaita, takana näkyy uusi ihana talo, lapsella on yksi hammas suussaan. On juhannus.

Isi sai myös hierontalahjakortin. Ehkä tylsää, mutta niin tarpeellista!

Isovanhemmat

Istun täällä oman lapsuuskotini olohuoneessa. On iltapäivän hämärä, päiväkahvit on juotu, päiväunet nukuttu. Mummu, äitini, heittelee Liisin kanssa palloa. Äänet ovat innostuneet, lempeät, iloiset. "Uu piilossa!" "Missä pallo?" "Hienosti!"

Olemme täällä täysihoidossa: minä saan kirjoittaa rauhassa, mummu ja pappa saavat viettää aikaa kaukana asuvan lapsenlapsensa kanssa. On ihana nähdä, kuinka lapsi niin vilpittömän riemuissaan leikkii papan kanssa ja haluaa minun sylistä mummun syliin.

Olen niin onnellinen, että kaikki isovanhemmat sekä uudet puolisot ovat lapsen elämässä mukana. Ennen lopullista pariutumista ehdin jo käydä läpi sen ajatuskuvion, että en ehkä koskaan saa lapsia, ja että vanhempani eivät ehkä tule olemaan isovanhempia minun lapsilleni. Se oli yhdessä vaiheessa rankka ajatus, varsinkin kun olin aina halunnut lapsia.

Kun sitten tapasin mieheni juuri 30 vuotta täytettyäni, kaikki tapahtui nopeasti. Tänä vuonna täytin 32, Liisi vuoden. Mummoilla ja papoilla on Liisin kanssa toivottavasti vielä paljon yhteisiä hauskoja hetkiä edessään.

Blogittelua

Kuten sanottu, olen käynyt tutkimassa muiden blogeja. Jotain olen samalla oppinut omastanikin. Ainakin olen huomannut, minkälaiset blogit kiinnostavat.

Tietenkin omia kiinnostuksenkohteita sivuavat aiheet. Tällä hetkellä, hoitovapaalla olevana, remontin keskellä elävänä kirjoitustyöläisenä, kiinnostaa kaikenlainen äitiys, lapsuus, koti, remontointi, sisustus. Valitettavasti maailmanpolitiikka ei tällä hetkellä kuulu tämän listan kärkeen - ja uskallan sen näin myöntää. Ihminen ei vain kertakaikkiaan repeä kaikkeen.

Blogissa kiinnostaa sen henkilökohtaisuus. Siksi kuvat tuovat aina lisäarvoa. Onko se sitten tirkistelynhalua vai mitä, mutta on kivaa päästä kurkistamaan toisten elämään. Ja ilmeisesti olen tämän päivän lapsi myös tekstin suhteen: liian pitkää ei jaksa edes aloittaa lukemaan. Esimerkiksi omat tekstini ovat siinä rajalla, usein jo liian pitkiä. Ehkä liika omaelämäkerrallisuuskin on miinusta - on kivaa lukea sellaista, jonka voi ymmärtää myös yleisellä tasolla. Niin, ja tietenkin se, että blogi elää. Että sitä päivitetään. Sillä tavoin kiinnostus säilyy yllä.

Oma blogini ei siis täytä mitään näistä edellä mainituista...

Kuurapäivä

Innostuin, kun kävin vähän surffailemassa muiden blogeissa. Ja heti tänä aamuna ikkunasta näkyi vain sokerihuurretta. Niin kaunista, ja niin kylmää!

Kesämuistoja

Pikapikaa

Voi, kuinka paljon asiaa, ja kuinka vähän aikaa! Nykyään on jotenkin todella vaikea napata aikaa tänne kirjoittamiseen. On liiterin tekoa, uusia sosiaalisia suhteita paikkakunnan äiteihin, puiden kantoa, Liisin asioiden hoitoa, synttäreitä, vieraita, ruuanlaittoa, lämmitystä... ja kirjan kirjoittamista!

Nyt ymmärrän sitä yhtä kurssillamme ollutta supertehokasta, vähän vanhempaa opiskelijaa, joka istui ensimmäisessä rivissä, kirjoitti ylös kaiken, teki tehtävät aina ajoissa, sai hyviä arvosanoja ja oli välillä ärsyttävyyteen asti kiinnostunut kaikesta mitä opiskelimme. Nyt ymmärrän: hän oli äiti.

Tällä hetkellä minä käytän jokaisen liikenevän ylimääräisen kymmenminuuttisen tätä omaa pakollista ja luovaa juttuani varten. Olen kiukkuinen jos näitä hetkiä ei muutamaan päivään löydy, olen helpottunut kun saan tehdä edes vähän. Olen paljon mukavampi kaikille, kun saan edes yhden ruokailuhetken ajan istua koneen ääressä ja tehdä itse.

Onneksi liiteri on valmis, onneksi mies on niin ihana ja ottaa lapsen omiin hommiinsa mukaan. Minä nautin valtavasti, kun kukaan ei roiku jalassani - muutaman kymmenminuuttisen verran. Ei juuri sen enempää, koska silloin tulee liian ikävä.

Vankka tyttö

Nyt se sitten tuli ensimmäisen kerran: vankka tyttö.

Minulla on lausahduksesta trauma. Olin pienenä aina vankka. Mummun mummukaverit katsoivat päästä varpaisiin, tarkistivat kenen lapsen lapsi olenkaan, ja sanoivat painokkaasti: "kyllä on vankka!"

Olinko siis jotenkin erilainen, kummallinen ja läski? Ainakaan en ollut siro ja nätti, koska olin vankka. Ja oliko se minun vikani?

Minun pitää todella miettiä itsekseni tämä oma kehonkuva ja omasta vartalosta puhuminen. Ihan tosi pienet tytöt vertaavat itseään muihin, etsivät vatsalihaksia ja puristelevat muka-lihavia reisiään. Minä en halua opettaa Liisiä ajattelemaan itseään lihavana (kuten itse olen aina, ihan aina ajatellut), varsinkin kun hän ei sellainen ole. Iso asia, iso asia.

Mutta nyt siis mummun mummukaveri kävi meillä ja sanoi Liisiä vankaksi tytöksi. Argh! Liisi on pitkä ja terve ja käyrien mukainen ja terve ja suloinen ja ihana ja kaunis ja terhakka terve ja fiksu ja taitava ja sopusuhtainen ja ihanan pehmeä ja terve. Vankka hän ei todellakaan ole.

Kylmä

No niin, nyt olemme täällä kotona kaksin ja minua palelee. Liisi on kipeä, sisällä ei ole puita ja minä en USKALLA lähteä hakemaan niitä saunan takaa. Poltin konttorin, siis makuuhuoneen uunissa ne mitä löysin. 19 astetta. Mitä mittari näyttää aamulla?

Minun on niin paljon reipastuttava kyetäkseni asumaan täällä. Olen pelännyt suorastaan hallitsemattomasti, mutta toistaiseksi päässyt sen yli. En siltikään nauti yksinäisistä illoista täällä, en esimerkiksi mene pimeällä ulos ja muutenkin vietän illat täällä makuuhuoneessa. Siksi me kai palelemme nyt, ja minä napisen mielessäni, että miehen olisi pitänyt hakea puita valmiiksi. Voi miksi, miksi, miten, milloin minä reipastun?

Lapsemme täyttää kohta vuoden. Ihan käsittämätöntä. Palaan ajatuksissani vuoden takaisiin tapahtumiin, välillä itken, närkästyn yhä ajattelemattoman sairaanhoitajan kommenteista. Minulle on luvattu "pällikäynti" synnytysosastolla sitten kun olen uudestaan menossa synnyttämään. Luulen, että joudun pyytämään ensimmäistä käyntiä jo siinä vaiheessa, kun alamme suunnitella toista raskautta.

Kirjoittaminen tänne blogiin on jäänyt sen vuoksi, että meillä on täällä kotona tosi paljon tekemistä. Ehkä jatkan huomenna, jos emme ole paleltuneet tänne.

Eka yö

No niin, tänään on se päivä. Mies meni töihin tänään oltuaan lähes koko kesän kotona (ensin isäkuukausi, sitten kesäloma). Minun pitää olla täällä tänään yksin yötä. Tai siis kaksin, Liisin kanssa.

En voi siitä asiasta kirjoittaa enempää, koska en halua ajatella sitä. En halua tehdä siitä numeroa. Halusin kuitenkin, että se tapahtuu nyt eikä marraskuussa. En siis lähtenyt kavereiden luo kaupunkiin, vaikka se olisi ollut mahdollista.

Nyt siis ollaan vaan ja tehdään ihan tavallisia asioita, kun ollaan naisissa kotona: tehdään ruokaa, syödään, leikitään, sotketaan, siivotaan, käydään potalla, pestään pyllyä, selaillaan lehtiä, syödään tissiä, ihastellaan Liisin hienoja taitoja kuten taputtamista, pallon heittelyä ja konttaamista. Illalla ehkä käydään molemmat suihkussa, ja Liisi saa läträtä ammeessa vähän aikaa. Ja äippä juo joka välissä kahvia. Nytkin, kun Liisi on toisilla päiväunillaan, juon kahvia ja syön jo TOISTA tikkujäätelöä. Kohta todellakin on aika katkaista tämä herkuttelun kierre, mutta ei sellaisena päivänä kun pitää nukkua yksin ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, joka on yleisesti tunnettu Kummitustalona.

Talo on ihana. Se on niin suuri (siis oikeasti se ei ole mitenkään erityisen suuri, mutta se on isompi kuin mikään asunto tähän mennessä), että tavarat joutuvat hukkaan ihan uudella tavalla. Niiden etsimiseen kuluu aikaa enemmän kuin ennen, eikä vielä ole muodostunut tuttuja, vakituisia tavarakasapaikkoja. On monta ovea, jotka laitetaan kiinni kun mennään huoneesta pois, ja Liisillä on omat lelukasansa joka huoneessa.

Kävimme nollaamassa rakennus- ja remontointikesän tiukan puurtamisen Italiassa. Se oli hyvä ratkaisu. Oli ihanaa matkailla taas, vaikka minun täytyy aika lailla tehdä töitä tottuakseni ryhmämatkailuun. Jostain syystä toiset suomalaiset alkavat aina ärsyttää.

Kotiin

Onko tämä minun kotini, kysyn itseltäni. Uudessa kodissa on monta huonetta, ja jokaisessa on oma maailmansa. Kun mies on toisessa huoneessa, en näe häntä ollenkaan, en välttämättä edes kuule.

Uudessa kodissa on mielettömän ihana Kiurujen yö seinällä. En väsy tuijottamaan sitä. Seinä on ihana jokaisena vuorokauden aikana. En voi uskoa, että minun kodissani on tuollainen seinä.

Uudessa kodissa on paljon uutta. Astianpesukone ja liesi ja tiskipöytä ja keittiönkaapit ja suihkukaappi ja, arggh, kuivausrumpu. Mutta enemmän täällä on vanhaa: kolhiintuneet lautalattiat, raakalautaseinät joihin aurinko on paistanut ilmapuntarin tai jonkin taulun muotoisen kuvion, korkeat huoneet, valtavat pinot vanhoja lehtiä (jopa Jallu vuodelta 1961), Sallin korkokengät ja tekohampaat.

Ensimmäisenä yönä tässä talossa puhuttelin talon rakentanutta tehtailijaa. Tiesin, että nukumme tehtailijan konttorihuoneessa hänen kirjoituspöytänsä kohdalla. "Olemme ihan mukavia ihmisiä, ja olemme tulleet pitämään tästä talosta huolta. Ei tarvitse kummitella, kiitos", sanoin. Ja mietin, miksi oikeasti vanhan talon historia tuntuu jotenkin arvokkaalta, suorastaan pelottavalta. Miksi samanlaista historian kunnioitettavaa havinaa ei tuntunut edellisessä 1990-luvulla rakennetussa puutalossa?

Äskettäin, pyykkejä laitellessani muistelin mummon ja papan kahden huoneen asumusta Rauhanyhdistyksen yläkerrassa. Sielläkin oli kylmä, kotiseutumuseolle tuoksuva vintti. Ihan kuin meidän eteisemme.

On heinäkuu, ja poltamme puita jokaisessa uunissa. En halua ajatella, millaista kodissamme on tammikuun pakkasissa. En myöskään halua ajatella ensimmäisiä öitä yksin, tai kaksin Liisin kanssa tässä talossa.

Olemme kotona.

Kaurapuuromaa

Asumme kaurapuuromaassa. Kaurapuuroa löytyy lapsen käsistä, nenästä, korvista, silmistä, hiuksista, mahasta. Puuroa on vaatteissa, erityisesti paidan etumuksessa, hihoissa ja housujen etumuksessa. Sitä voi olla kaikissa edellä mainituissa paikoissa myös minulla, ja myös miehelläni. Se on liisteröitynyttä kökköä, ja sitä on syöttötuolissa, rintalapussa, matossa, pöydässä, tiskipöydässä, babysitterissä, astianpesukoneesta tulevissa puhtaissa lusikoissa ja lautasissa. Kaikkien edellä mainittujen välityksellä se kulkeutuu myös sohvalle, leluihin, jopa sänkyyn.

Kun ennen puurohiutaleita oli tasan yksi paketti, nyt niitä on viisi. Ne ovat lieden vieressä rivissä, turha siirtää kaappiin. Me kaikki syömme puuroa joka aamu, joskus me kaikki syömme sitä illallakin.

Joskus puuron syönti on tosi yksinkertaista, usein ei. Tarvitaan helistin, purulelu, lusikka, nokkamuki ja huutava kirja, jotta iltapuuron saa menemään Liisi Amalian mahaan. Noin neljäsosa siitä on kuitenkin aina naamassa ja käsissä, ja kaikissa näissä leluissa. Jos pöytä on ihan tyhjä, syöminen on ihan liian tylsää. Jos kaikki lelut ovat pöydällä, niitä on liikaa. Pitää olla yksi tai kaksi lelua, joita voi vähän aikaa tutkiskella, heittää maahan, kumartua katsomaan perään (niin että suussa oleva puuro on tuolin käsinojassa, naamassa ja vaatteessa) ja kitistä harmistuneena. Sitten äiti tai isi nostaa lelun takaisin, tai antaa seuraavan. Niin, eikä saa unohtaa lusikkaa. Sen on oltava koko ajan mukana.

Kuulostaako tämä valitukselta? Ei, sitä se ei ole. Minä rakastan elämää kaurapuuromaassa yli kaiken. Joskus mietin, kuinka minä olen tänne joutunut, ja muistelen elämää reilu puoli vuotta sitten. Silloin syötiin vielä työmaakuppilassa pitkän kaavan mukaan joka päivä.

Nappaan lapsen pystyssä sojottavasta hiustupsusta kuivahtaneen kaurahiutaleen, ja suukotan häntä voimallisesti. Ihanaa elämää kaurapuuromaassa.

Ei töitä

Viime aikoina olen monen ihmisen kanssa jutellut työnteosta. Minulla on äitiyslomaa jäljellä enää pari kuukautta, ja jos tilanne olisi toinen, nyt lultavasti alkaisin jo henkisesti valmistautua työntekoon.

Onneksi ei tarvitse! Vaikka tuntui hurjan rohkealta ilmoittaa työhönpaluuajaksi elokuu 2008, en silti voi muuta. Vaikka olemme kahden talon loukussa, remontti on alkutekijöissään, hoitovapaakorvaukseni tulee luultavasti olemaan tosi pieni ja pääni todennäköisesti räjähtää - mutta en mene töihin!

En oikeasti tiedä, miten pärjäämme taloudellisesti. Olemme kuitenkin miehen kanssa yhtä mieltä siitä, että pärjäämme. Kun kerran minulla on niin hyvä tilanne, että voin olla vapaalla vakituisesta työpaikasta, olisi tyhmää jättää tilaisuus käyttämättä. Jos se vain suinkin on mahdollista, olisin mielelläni kotona niin kauan kuin hoitovapaata voi saada. Ja jos meille oikein hyvin käy, saamme ehkä vielä joskus toisenkin vauvan. Kuinkas pitkään tätä kotona olemista voikaan venyttää...

Pitkästä aikaa

Ei ole aikaa kirjoittaa juuri mitään juuri koskaan. Nyt elämme rytmikästä arkea: vauva tarvitsee ruokaa säännöllisin väliajoin, ja säännölliset unet. Toisaalta iloitsen, että meillä on vihdoin rytmi. Viime viikolla kuitenkin häkellyin tajutessani, että minun pitää ruokkia tämä ihminen joka ikinen päivä monta kertaa. Minun! Kaikki vitamiinit ja terveysruuat ja ruoka-aineympyrän lohkot ja periaatteet ja kaupassa käynnit. Ja kuinka kauan - 20 vuotta? Tai luultavasti vain 18, tytöthän lähtevät niin varhain pesästä.

Olimme Liisin kanssa tyttöjen hurvittelureissulla Helsingissä. Se oli ihan mukavaa: junassa matkustaminen pitkästä aikaa, ystävälliset, vauvaan kohdistuvat katseet. Kohteliaat ihmiset auttamassa vaunuja julkisiin liikennevälineisiin. Ja tietenkin ystävät! Perheellisten kanssa ei lyhyessä ajassa ehdi juuri edes kuulumisia vaihtaa, sillä lapset pyörivät jaloissa ja vievät huomion, luonnollisesti. Lapsettomien kanssa minun vauvani vie huomion, ja välillä huolestun kuinka erilaista yhdessä oleminen on nykyään. Tyyliin: toivottavasti en nyt anna ihan hössähtänyttä kuvaa itsestäni ja vauvojen äideistä yleensä.

Oli ihanaa kävellä ison kaupungin katuja vanhojen talojen juurella, istua tunnelmallisessa kahvilassa ja syödä raikasta salaattia. Olla niin tuntematon kuin mahdollista - ja silti törmätä lukioaikaiseen luokkakaveriin Siwan ovella. Matkakuume iskisi heti jos sille antaisi luvan. Mutta nyt ei ole reissujen aika. Nyt jokainen penni menee kylpyhuoneen lattiaan ja keittiökalusteisiin.

Miestä oli ihan järkyttävä ikävä koko ajan. Ei reissussa siis ihan sitä tyttöjen reissun hohtoa ollut, mitä etukäteen arvelin. Ei ollut erityistä tarvetta olla erossa, päinvastoin. Ihan hyvä huomata.

Vanha konsti

Onko joku joskus sanonut, että puhuminen auttaa? Taas se huomattiin, että vanhat neuvot ovat parhaat. Rakkaus tuli töistä, minä punasilmäisenä työnsin ulos kaiken ahdistuksen ja kas, on jo paljon parempi mieli. On oikeastaan tosi hyvä mieli.

Olemme vihdoin saaneet olla kolmestaan rauhasssa. Tuntuu taas jo siltä, että täällä voi olla ja elää.

Stereotypia

Tämä kaikki on niin tyypillistä, että oikein huvittaa. Juuri tällaista ajattelinkin etukäteen, enkä voinut kuvitella omalle kohdalleni.

Olen äitiyslomalla, tunnen itseni lihavaksi ja mieleen on hiipinyt pelko, että alan muuttua näkymättömäksi. Taistelen Kelan kanssa ja valitan heidän päätöksistään, puhun pääasiassa vain lapsestani. Pohdin äitiyttä, suhde omaan äitiin on muuttunut. Vauva-aikaan ajoittuu asunnon vaihtoa ja remonttia. Turhaudun välillä neljän seinän sisällä, toisaalta mitään parempaa ei olekaan. Lapseni on maailman paras ja taitavin ja kaunein, herkistyn kun ajattelen häntä. En voi olla hänestä erossa hetkeäkään.

Enää puuttuu, että miehen kanssa menisi jotenkin huonosti. Onneksi, luojalle kiitos, niin ei ole käynyt. Ainakaan vielä. Ikävöin häntä, rakastan, haluan. Ei ole mitään parempaa kuin saada olla kolmestaan rauhassa.

Asia

On löytynyt unelmien talo. Se, mitä on käyty kaukaa ihailemassa ja haaveilemassa. Minkä ei koskaan olisi voinut kuvitella toteutuvan. Mutta kyllä, se on meidän. 1930-luvulta paikallaan seissut lujatekoinen talo, sahanomistajalle rakennettu, konttori ja kaikki. Ja ranta. Ja rantasauna. Ja pieni saari! Ja paljon lainaa ja tekemistä loppuelämäksi.

Romskut vaihtuivat Talotohtoriin, ja netissä surffataan nykyään vain perinnerakentamisen sivuilla. Keittiön suunnitelu alkoi suorastaan ahdistaa, kunnes ajattelin, että en elämässäni olisi voinut kuvitella tämänkaltaista mahdollisuutta. Tällä viikolla kaivinkone mylläsi pihamaalla virittelemässä tarpeellisia putkia, ja minä keitin työmiehille kahvia. Taas kerran ajattelin, että olenko minä tässä? Tapahtuuko tämä minulle? Miten minä tähän olen joutunut?

Aurinkoläikkä

Aamulla pakkasta oli -25, ja huokailin. Taas on edessä kitulias päivä, kun Liisi ei saa nukuttua kunnon päiväunia ulkona pakkasessa. Muutaman tunnin kuluttua mittari näytti -17, ja aloin iloisena viritellä lampaantaljoja ja välihaalaria. Työntelin vaunuja onnellisena kirkkaassa, kylmässä auringossa, ja neiti nukkui melkein kolme tuntia. Sain jopa tehtyä itselleni ruokaa, ja syötyä sen kuumana loppuun asti.

Iltapäivällä tunsin matolla kuuman aurinkoläikän, ja tajusin että kevät tulee! Siltä tuoksuikin jo vähän, ja valoisaa riitti puoli kuuteen asti illalla.

Tänäkin vuonna tuli siis kaamos selätettyä. Ja kevään tultua edessä voi olla taas jotain aivan uutta ja ihanaa...

Päätös

Kaiken sekavan keskellä on kuitenkin kypsynyt valmiiksi yksi selkeä päätös: en mene töihin kesäkuussa, kun äitiysloma loppuu. Aion olla kotona hoitovapaalla (ainakin) seuraavaan kesään asti.

Olen päätöksestä valtavan onnellinen ja helpottunut, vaikka se ei erityisen vaikea ollutkaan. On yksiselitteisen selvää, että tärkein työ mitä ikinä koskaan voin tehdä, on nyt täällä kotona.

Vauva on niin valtavan pieni. Haluan olla itse näkemässä, kun hän oppii kävelemään ja sanoo ensimmäiset sanansa. Tuntuisi hirveältä alkaa tehdä entisen kaltaisia kymmenen tunnin työpäiviä ja viedä pieni Liisi hoitoon. Olisi suorastaan arveluttavaa opettaa muiden lapsia ja antaa omansa ammattikasvattajille. Kotona on ollut hyvä olla. Tuntuu, että vasta nyt on päästy kunnon elämään kiinni alkuvaikeuksista toipumisen jälkeen.

Kaiken lisäksi työuraa on kaikkinensa jäljellä enemmän kuin olen edes elänyt tähän asti. Kyllä siinä ehtii vielä uraa tekemään.

Kiirettä ja väsyä ja sekavaa

Äh, elämä on nyt jotenkin sekavaa.

1. Väsy
Väsyttää, väsyttää. Usean tunnin päiväunet eivät auta. Hormonit tekevät kaikenlaista, laittavat unohtamaan ja sekoilemaan ja väsymään kummallisissa paikoissa. Niveliä pakottaa, ja vähän väliä saan heikotuskohtauksia, joissa hiki virtaa ja jäsenet ovat ihan velttoja. Olen suunnattoman uupunut, vaikka vauva nukkuu yönsä - toisaalta, pienen vauvan äidin kai kuuluukin olla aina vähän väsynyt.

Sitten selviää, että kilpirauhasen toiminta on käytännössä loppunut kokonaan. Ei ihmekään, että imetysdementia tuntuu triplaantuneen viime aikoina, ja että mitkään unet eivät riitä. Tämä siis on ollut syy jo vuosia sitten alkaneisiin heikotuksiin. Mahtavaa! Nyt odotan enää, että tyroxin alkaisi vaikuttaa.

Kohta on käyty koko kroppa läpi raskauden ja synnytyksen jälkeen. Tällä hetkellä ravaan hammaslääkärillä, seuraava projekti on kuulonhuolto. Huokaus, minusta on ilmeisesti tulossa vanha.

2. Kiire

Hyvästi rauhallinen, kotipesään ja vauvantuoksuun kietoutunut pikkuvauva-aika. Nyt jumpataan erbi-kättä kahdesti viikossa, käydään vauvauinnissa, hoidellaan paperiasioita ja hostataan vieraita.

Ihminen oppii kuitenkin rajansa. Kymmenen päivän täyshoito majoituksineen, ruokineen, saunoineen ja ohjelmapalveluineen saksalaiselle kaveripariskunnalle oli selvästi liikaa. On turhaa tuhlata ystävyyttä ärsytykseen pikkuasioista: siihen, että suihkussa lotrataan vettä tuntikausia tai föönätään hiuksia puolen yön jälkeen kun vauva nukkuu seinän takana. Tai siihen, että nelikuukautisen vauvan lisäksi pitää huolehtia, että aikuisilla on päällä tarpeeksi lämpimästi vaatetta tai että ollaan edes vain puoli tuntia myöhässä sovitusta. Ei koskaan enää, ja nyt on minunkin jo osattava sanoa ei.

3. Sekavaa

Tämä liittyy kaikkeen tuohon edelliseen. On sekava olo. On paljon kaikkea sellaista, mitä en haluaisi tai jaksaisi tehdä, mutta pakko on. En edelleenkään kaipaa mammakahviloita tai varsinkaan työtä - parasta mitä tällä hetkellä voin kuvitella on että saisin olla rauhassa kotona miehen ja vauvan kanssa, käydä hiihtämässä, tehdä ruokaa ja käydä illalla saunassa.

Tällainen on siitä Itsenäisestä Naisesta tullut.

Onnen hetki

Juuri nyt on ihana hetki: Olemme kaikki yläkerrassa, minä koneella, koirakin taas meillä. Iskä soittaa haitaria ja laulaa, ja aluksi Liisi jäi kuuntelemaan ja seuraamaan katseellaan toimitusta. Nyt hän laulaa mukana, ja nauraa välillä.

3,5 kuukautta vanhan ihmisen laulu on aika ihanaa kuultavaa.

Maailma on vaarallinen

36 tunnissa, yhtäkkiä, maailmasta tulikin tosi vaarallinen paikka.

Olen aina aikaisemmin vähän hymähdellen seurannut leijonaemoäitejä, jotka uskovat pienenkin yskähdyksen olevan kohtalokasta. Äitejä, jotka eivät usko lastaan kenenkään syliin, tai ainakin vahtivat koko ajan ettei mitään pahaa tapahdu. En ole tuollainen äiti, toivon ainakin hartaasti, mutta jotenkin voin jo ymmärtää.

Esimerkki 1: uudenvuodenaattona en uskaltanut mennä päiväkävelylenkillä vaunujen kanssa satamaan, koska pojat ottivat förskottia rakettien paukuttelussa. "En halua, että raketti lentää vaunuihin", ajattelin. No, jossain Keski-Suomessa se sitten lensikin, mutta ei onneksi meillä.

Esimerkki 2: Talomme lämpiää vain puilla. Muutaman katkonaisen, huolen täyttämän yön jälkeen soitan tätä nykyä aina miehelle ja ikään kuin varmistan, että voin laittaa pellin kiinni. Meillä on häkävaroitin, palovaroittimia, sammutin ja mies selittää minulle kärsivällisesti aina tarpeen vaatiessa uudelleen, miten uuni toimii. Mutta entä jos kuitenkin, ja kun vauva on niin pieni ja häkä on niin salakavalaa...

Esimerkki 3: Lumeton talvi antoi kolme mahtavaa päivää, kun pääsimme luistelemaan pitkin poikin järven jäätä. Juuri ajokortin saaneet pojat tulivat testaamaan rantaan, kestääkö jää autoa. Voi ei! Ensin ärsyynnyin, mutta lopulta kuulin itseni huutavan huolestuneesti: "Olettehan pojat varovaisia, näyttää niin hurjalta.."
Pojat vastasivat ystävällisesti, melkein jo odotin vastaukseksi "kyllä täti" tai jotain. Tuollaista tätikäytöstä en ole koskaan aikaisemmin harrastanut.

Tämä on ollut aika rankkaa huomata. Hormonit tekevät kaikenlaista. Eikä (tunne-)elämä ole enää koskaan entisellään.

Maailma on paikoillaan

Turvallisuus tulee pienistä asioista: tutuista äänistä, tunteesta, että asiat eivät ole muuttuneet.

Ennen joulua tapasimme pienen pikkujoulun merkeissä kahden ystävän kanssa. Imetin Liisiä makuuhuoneessa, ja olohuoneesta kuului astioiden kilinää, lasten ääniä, kavereiden ääniä. Tuntui uudelta, ja samalla tutulta ja turvalliselta. Molempien kaverien kanssa olemme tunteneet yli kymmenen vuotta, nyt meillä kaikilla on lapsia. Pysyvyydestä tuli turvallinen olo.

Joulupäivänä me kaikki sisarukset keräännyimme vanhempien luo. Liisin ensimmäinen joulu, minun ensimmäinen jouluni äitinä sisarusten, heidän vaimojensa, lasten ja tyttöystävien keskellä. Parhaillaan meitä oli 18 pienen puutalon uumenissa. Tuntui siltä, että maailma on järjestyksessä ja kohdallaan: siskonpedit lattialla, tuttua puheensorinaa ja naurua, syömistä ja lasten villiintymistä. Rakkaat mies ja lapsi mukana.

Nyt sain omassa kodissani kokea saman. Ystävät kaukaa tulivat makuupusseineen, ja teimme yhdessä ruokaa. Kuinka onnellista!