Carpe diem

Voi ja huh, miten onnellinen olen tästä kaikesta. Ihanaa pientä pystytukkaista Amppaa ei olisi ilman ihanaa rakasta aviomiestä (tuota viimeistä vielä harjoittelen sanomaan).

Onneksi kohtalo tai se jokin muu toi hänet minulle. Ja onneksi ymmärsin tarttua hetkeen, kerrankin. Vaikka en olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni juuri täältä, tällaisesta talosta, tällaisesta ympäristöstä, näiden ihmisten keskeltä, olen ihan järjettömän onnellinen. Huomaan niin usein yllättyväni siitä, kuinka mutkattomasti asiat sujuvat. Etukäteen vähän jännitän, mutta pian huomaan kuinka homma toimii.

Suhteen vakiinnuttaminen: Tuntuu pelottavan hyvältä, mutta hirvittää kun lähtökohdat ovat niin erilaiset.

Yhteen muuttaminen vuosi sitten - entä jos emme yhtään sovikaan yhteen? Jos sen tavoissa onkin jotain tosi outoa, eikä tästä tulekaan mitään?

Muutto maalle: huh huh pitkää työmatkaa ja pieniä piirejä. Mitä tekemistä siellä on?

Häiden järjestäminen: tuleeko meille riitoja, kun väsymys iskee ja järjestelyt takkuavat?

Vauvan syntymä: parisuhde on kriisissä, kun yhteistä aikaa ei ole. Väsymys vie ilon ja halut. Tottuminen siihen, ettei itselle ole enää yhtään aikaa, on vaikeaa.

Toistaiseksi joka ikinen asia on mennyt paremmin kuin olisin etukäteen kuvitellut (paitsi synnytys). Tuntuu niin etuoikeutetulta, että olen saanut kaiken tämän. Minun kotini on hänen luonaan, aina.

Isänpäivä

A hymyili iskälle juuri oikeassa kohtaa - kun tunnelma isänpäivän aamuna oli herkkä ja onnittelut olivat käynnissä. Maailman parhin A on saanut maailman parhimman iskän. Minun leivontataidoissani on vielä hiomista, mutta ensimmäinen isänpäiväkakku maistui hyvälle.

Bilehile

Nyt tuntuu siltä, etten oikein tiedä mitä tämän blogin kanssa tekisin. En ole vielä edes kertonut juuri kenellekään, että minulla on sellainen. Miksi siis kirjoitan nettiin, jos en rohkene antaa kenenkään tutun lukea sitä? Kuitenkin paikka on sen verran julkinen, että en voi kirjoittaa ihan kuin päiväkirjaani. Eli kirjoitan sekä päiväkirjaa, johon puran kaiken mitään säästämättä, että blogia, joka on kuin toimitetumpi versio päiväkirjasta. Tai joistakin sen osasista. Äh, hankalaa. Tai ei kai, jos ei tee siitä hankalaa. Eli ei tehdä.

Pian kaksi kuukautta vanha vauvamme osoittautui todelliseksi bilehileeksi. Olimme ystävän häissä Helsingissä monen tunnin ajomatkan päässä, ja neiti oli mahtavan reipas. Nukkui mennen tullen automatkat, kirkossa urkujen pauhatessa, hääjuhlassa musiikin ollessa jo iltavolyymissa, kantoliinassa sunnuntain shoppailukierroksella sekä vielä kotiin tultua kunnolliset kuuden tunnin yöunet omassa sängyssä. Ja kun ei nukkunut, söi ja hymyili ja seurusteli ja hurmaili kaikkia ihmisiä.

Käytännössä A nukkui siis paremmin kuin kotona. Jo heti eilen maanantaina totesin miehelle, että meidän pitää varmaan taas heti kohta lähteä Helsinkiin. No, kyllä se taas tästä lähtee kun saadaan ulkona nukkuminen käyntiin rytmittämään päivää. Sitä armaamme odottaa joka päivä, suorastaan vaatii. Ulkona raikkaassa ilmassa tulevat parhaimmat unet.

Joka päivä katson pientä pitkätukkaista menninkäistämme ja ajattelen, kuinka mieletöntä on saada aikaan tällainen täydellinen olento. Ihan oikea ihminen, jolla on pienet varpaat ja korvat ja kynnet. Ja hauskat ilmeet. Joka on kuin itse aurinko silloin kun maha on täynnä. Ja joka itse päättää milloin haluaa seurustella meidän kanssamme.

Käsittämätöntä. Ja kuitenkin jotain niin luonnollista.

Epätodellista

Vauva nukkuu iskän kainalossa alakerrassa. Otin heistä kuvan, lutuset. Minulla on ihan kummallinen oma, hiljainen hetkeni. Nukkuvatkohan ne kauan? Mitä tekisin? Laitanko pyykit, vai alanko jo tehdä ruokaa? Nukunko itsekin, aina pitäisi nukkua kun pystyy, sanovat ohjekirjat.

En pysty, ei tee mieli. Kirjoitan siis, koska siihen ei ole nykyään liikaa aikaa. Ja kirjoittaminen on paras ja tärkein tapa jäsentää tätä kaikkea ympärillä olevaa, ymmärtää itseään.

Tämäkin riittää jo. Ehkä lähden tekemään sitä ruokaa.

Olalla

Nyt yritän ensimmäistä kertaa kirjoittaa vauva olallani. Se tuntuu olevan tämän tyypin lempipaikka. Siinä on hyvä olla ja katsella maisemia. Ja kakata, kuten nyt taas.

Meillä oli tilauksessa vauva, joka kakkaa kerran viikossa eikä itke ollenkaan ja nukkuu kaikki yöt, heh. No, onnellisia olemme siitä, että vauva on joka yö nukkunut kuuden tunnin pätkän. Joskus se kuusi tuntia alkaa iltakahdeksalta, joskus yöllä kahdelta. Olemme huomanneet, että parasta on kun pitkät unet alkavat puoliltaöin. Saamme itsekin nukkua hankalimmat aamuyön tunnit.

Itkeminen on näiden neljän viikon aikana ollut kohtuullista. Tällä kokemuksella näyttää, että itku on lähes joka kerta ollut nälkää. Itku loppuu välittömästi, kun vauva saa rinnan suuhun. Mutta kakkaa - sitä riittää. Kerran tunnissa ei ole paljoakaan liioiteltu.

Kello on menettänyt merkityksensä täysin. Vuorokausi on todellakin 24 tuntia, ja se jakaantuu ihan eri tavalla kuin tähän asti. Kun vauva yleensä herää aamuviiden-kuuden aikaan syömään, nukumme ja torkumme kaikki vielä pitkälle aamupäivään. Aamupalaa syömme käynnistystouhujen jälkeen puoliltapäivin. Päivällä touhutaan jotain, joka päivä jonkinlainen vaunukävely ulkona. Ilta istutaan tiiviisti olohuoneen löhötuolissa, vauva tankkaa tukevasti yötä varten ja me katsomme kaiken mitä telkkarista tulee. En ole koskaan katsonut televisiota näin paljon; tiedän jo, minä päivänä tulee Täydelliset naiset ja Pako ja House. Mies, ihana ja rakas, tuo minulle tuoliin iltapalaa. Jossain vaiheessa sitten olemme kaikki nukahtamaisillamme, ja alkaa vauvan nukuttaminen. Hän taistelee unta vastaan kaikin voimin puoli tuntia, kunnes viimein luovuttaa ja nukahtaa.

On ollut ihana pesiä kotona kolmestaan. Mies on ollut pitkään isyyslomalla, mikä on ihan korvaamatonta. Minä istun tiiviisti imettämässä päiväkaudet, ja miehelle jää suurin osa kotitöistä, lähes kaikki. Tulen varmasti muistamaan tämän ihanan ajan - ei ole tarvetta lähteä minnekään.

(Ei siitä vauva olalla -kirjoittamisesta mitään tullut. Hän on nukkunut terassilla jo vaikka kuinka kauan)

Varpaat

Synnytyksen jälkeen olen huomannut tuijottelevani varpaitani. Miten ne näyttävätkin niin erilaisilta? Jotenkin pienemmiltä ja sileämmiltä.. nämä ovat synnyttäneen naisen varpaat, totesin varpaankynsiä leikatessani. Tajusin, etten ole kunnolla nähnyt varpaitani moneen kuukauteen. Kuten en alavatsaani enkä intiimejä osiani. Mietin, kuinka tosi lihavat keski-ikäiset miehet eivät koskaan näe... enkä halunnut miettiä enempää.

Synnytys muuttaa naista. Jollain tavalla tuntee kuuluvansa uudenlaiseen viiteryhmään, ihan kuin tietäisi jotain syvempää naisena olemisesta. Kun joku nyt ottaa puheeksi synnyttämisen, minä voin nyökätä ja myötäillä, että minä tiedän mitä se on. Ja tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että nainen on nainen vasta synnytettyään. Mutta muistan kun synnytysosaston käytävällä katselin ankan tavoin vaappuvia tuoreita äitejä kulahtaneen pinkeissä sairaalatakeissaan, kasvot kalpeina ja silmänaluset tummina. Itse vaapuin samalla tavoin ja hymähtelin näylle huvittuneena. Toisaalta siinä ei ole mitään huvittavaa, ei kerrassaan. Jokainen renkaan päällä istuva nainen ansaitsisi mitalin.