36 tunnissa, yhtäkkiä, maailmasta tulikin tosi vaarallinen paikka.
Olen aina aikaisemmin vähän hymähdellen seurannut leijonaemoäitejä, jotka uskovat pienenkin yskähdyksen olevan kohtalokasta. Äitejä, jotka eivät usko lastaan kenenkään syliin, tai ainakin vahtivat koko ajan ettei mitään pahaa tapahdu. En ole tuollainen äiti, toivon ainakin hartaasti, mutta jotenkin voin jo ymmärtää.
Esimerkki 1: uudenvuodenaattona en uskaltanut mennä päiväkävelylenkillä vaunujen kanssa satamaan, koska pojat ottivat förskottia rakettien paukuttelussa. "En halua, että raketti lentää vaunuihin", ajattelin. No, jossain Keski-Suomessa se sitten lensikin, mutta ei onneksi meillä.
Esimerkki 2: Talomme lämpiää vain puilla. Muutaman katkonaisen, huolen täyttämän yön jälkeen soitan tätä nykyä aina miehelle ja ikään kuin varmistan, että voin laittaa pellin kiinni. Meillä on häkävaroitin, palovaroittimia, sammutin ja mies selittää minulle kärsivällisesti aina tarpeen vaatiessa uudelleen, miten uuni toimii. Mutta entä jos kuitenkin, ja kun vauva on niin pieni ja häkä on niin salakavalaa...
Esimerkki 3: Lumeton talvi antoi kolme mahtavaa päivää, kun pääsimme luistelemaan pitkin poikin järven jäätä. Juuri ajokortin saaneet pojat tulivat testaamaan rantaan, kestääkö jää autoa. Voi ei! Ensin ärsyynnyin, mutta lopulta kuulin itseni huutavan huolestuneesti: "Olettehan pojat varovaisia, näyttää niin hurjalta.."
Pojat vastasivat ystävällisesti, melkein jo odotin vastaukseksi "kyllä täti" tai jotain. Tuollaista tätikäytöstä en ole koskaan aikaisemmin harrastanut.
Tämä on ollut aika rankkaa huomata. Hormonit tekevät kaikenlaista. Eikä (tunne-)elämä ole enää koskaan entisellään.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment