Pitkästä aikaa

Ei ole aikaa kirjoittaa juuri mitään juuri koskaan. Nyt elämme rytmikästä arkea: vauva tarvitsee ruokaa säännöllisin väliajoin, ja säännölliset unet. Toisaalta iloitsen, että meillä on vihdoin rytmi. Viime viikolla kuitenkin häkellyin tajutessani, että minun pitää ruokkia tämä ihminen joka ikinen päivä monta kertaa. Minun! Kaikki vitamiinit ja terveysruuat ja ruoka-aineympyrän lohkot ja periaatteet ja kaupassa käynnit. Ja kuinka kauan - 20 vuotta? Tai luultavasti vain 18, tytöthän lähtevät niin varhain pesästä.

Olimme Liisin kanssa tyttöjen hurvittelureissulla Helsingissä. Se oli ihan mukavaa: junassa matkustaminen pitkästä aikaa, ystävälliset, vauvaan kohdistuvat katseet. Kohteliaat ihmiset auttamassa vaunuja julkisiin liikennevälineisiin. Ja tietenkin ystävät! Perheellisten kanssa ei lyhyessä ajassa ehdi juuri edes kuulumisia vaihtaa, sillä lapset pyörivät jaloissa ja vievät huomion, luonnollisesti. Lapsettomien kanssa minun vauvani vie huomion, ja välillä huolestun kuinka erilaista yhdessä oleminen on nykyään. Tyyliin: toivottavasti en nyt anna ihan hössähtänyttä kuvaa itsestäni ja vauvojen äideistä yleensä.

Oli ihanaa kävellä ison kaupungin katuja vanhojen talojen juurella, istua tunnelmallisessa kahvilassa ja syödä raikasta salaattia. Olla niin tuntematon kuin mahdollista - ja silti törmätä lukioaikaiseen luokkakaveriin Siwan ovella. Matkakuume iskisi heti jos sille antaisi luvan. Mutta nyt ei ole reissujen aika. Nyt jokainen penni menee kylpyhuoneen lattiaan ja keittiökalusteisiin.

Miestä oli ihan järkyttävä ikävä koko ajan. Ei reissussa siis ihan sitä tyttöjen reissun hohtoa ollut, mitä etukäteen arvelin. Ei ollut erityistä tarvetta olla erossa, päinvastoin. Ihan hyvä huomata.