Kuppi nurin

Rautaisannos suomalaista terveydenhoitoa muutaman viime kuukauden sisällä heilautti kupin nurin perjantaina.

Olen kotoa lähtiessä kuumeisena, kaksinkerroin vatsakipujeni kanssa. Punaisena huutavaa vauvaa puetaan kiireesti villavaatteisiin, autolla tunnin matka aina vilkkaalla nelostiellä sairaalaan. Sitten odotamme. Pääsemme lääkärin puheille, minkä jälkeen odotamme. Saan jo sentään syödä jotain. Vauva syö rintaa ties monettako kertaa äitiyspolin odotusaulassa, työvuorot vaihtuvat, palelen. Ja odotamme. Kunnes minä pillahdan itkuun samalla tavalla kuin pieni vauvani. Itken sohvalla raskaushormonien, väsymyksen, kuumeen ja äärimmäisen stressaavien edeltäneiden viikkojen painolastia. "Aina täällä pitää vaan odottaa ja odottaa. Ovatko ne unohtaneet meidät? Ei täällä huvikseen istuta koko päivää sairaana pienen vauvan kanssa".

Ja niin matkaamme taas kotiin uuden antibioottikuurin kanssa, nyt en saa edes imettää vähään aikaan. Ärsyttää ja masentaa. En ole koskaan syönyt näin paljon lääkkeitä, en ole ollut kuumeessa sitten lapsuusaikojen flunssien - nyt jo kolmatta kertaa. Olen varma, etteivät nämä antibiootit auta vatsakipuihini, syytä ei taaskaan tiedetä.

Iloitsen vain siitä, vaivat ovat minulla eikä tuhisevalla, suloisella ja nälkäisellä vauvallani. Edelleen haluaisin vain pesiä kotona ja ihastella sitä pientä ihmistä, jonka me kaksi ihmistä olemme saaneet aikaan.