Voi ja huh, miten onnellinen olen tästä kaikesta. Ihanaa pientä pystytukkaista Amppaa ei olisi ilman ihanaa rakasta aviomiestä (tuota viimeistä vielä harjoittelen sanomaan).
Onneksi kohtalo tai se jokin muu toi hänet minulle. Ja onneksi ymmärsin tarttua hetkeen, kerrankin. Vaikka en olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni juuri täältä, tällaisesta talosta, tällaisesta ympäristöstä, näiden ihmisten keskeltä, olen ihan järjettömän onnellinen. Huomaan niin usein yllättyväni siitä, kuinka mutkattomasti asiat sujuvat. Etukäteen vähän jännitän, mutta pian huomaan kuinka homma toimii.
Suhteen vakiinnuttaminen: Tuntuu pelottavan hyvältä, mutta hirvittää kun lähtökohdat ovat niin erilaiset.
Yhteen muuttaminen vuosi sitten - entä jos emme yhtään sovikaan yhteen? Jos sen tavoissa onkin jotain tosi outoa, eikä tästä tulekaan mitään?
Muutto maalle: huh huh pitkää työmatkaa ja pieniä piirejä. Mitä tekemistä siellä on?
Häiden järjestäminen: tuleeko meille riitoja, kun väsymys iskee ja järjestelyt takkuavat?
Vauvan syntymä: parisuhde on kriisissä, kun yhteistä aikaa ei ole. Väsymys vie ilon ja halut. Tottuminen siihen, ettei itselle ole enää yhtään aikaa, on vaikeaa.
Toistaiseksi joka ikinen asia on mennyt paremmin kuin olisin etukäteen kuvitellut (paitsi synnytys). Tuntuu niin etuoikeutetulta, että olen saanut kaiken tämän. Minun kotini on hänen luonaan, aina.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment