Bilehile

Nyt tuntuu siltä, etten oikein tiedä mitä tämän blogin kanssa tekisin. En ole vielä edes kertonut juuri kenellekään, että minulla on sellainen. Miksi siis kirjoitan nettiin, jos en rohkene antaa kenenkään tutun lukea sitä? Kuitenkin paikka on sen verran julkinen, että en voi kirjoittaa ihan kuin päiväkirjaani. Eli kirjoitan sekä päiväkirjaa, johon puran kaiken mitään säästämättä, että blogia, joka on kuin toimitetumpi versio päiväkirjasta. Tai joistakin sen osasista. Äh, hankalaa. Tai ei kai, jos ei tee siitä hankalaa. Eli ei tehdä.

Pian kaksi kuukautta vanha vauvamme osoittautui todelliseksi bilehileeksi. Olimme ystävän häissä Helsingissä monen tunnin ajomatkan päässä, ja neiti oli mahtavan reipas. Nukkui mennen tullen automatkat, kirkossa urkujen pauhatessa, hääjuhlassa musiikin ollessa jo iltavolyymissa, kantoliinassa sunnuntain shoppailukierroksella sekä vielä kotiin tultua kunnolliset kuuden tunnin yöunet omassa sängyssä. Ja kun ei nukkunut, söi ja hymyili ja seurusteli ja hurmaili kaikkia ihmisiä.

Käytännössä A nukkui siis paremmin kuin kotona. Jo heti eilen maanantaina totesin miehelle, että meidän pitää varmaan taas heti kohta lähteä Helsinkiin. No, kyllä se taas tästä lähtee kun saadaan ulkona nukkuminen käyntiin rytmittämään päivää. Sitä armaamme odottaa joka päivä, suorastaan vaatii. Ulkona raikkaassa ilmassa tulevat parhaimmat unet.

Joka päivä katson pientä pitkätukkaista menninkäistämme ja ajattelen, kuinka mieletöntä on saada aikaan tällainen täydellinen olento. Ihan oikea ihminen, jolla on pienet varpaat ja korvat ja kynnet. Ja hauskat ilmeet. Joka on kuin itse aurinko silloin kun maha on täynnä. Ja joka itse päättää milloin haluaa seurustella meidän kanssamme.

Käsittämätöntä. Ja kuitenkin jotain niin luonnollista.