Kynttiläisiä

Mukavia puuhasteluja täällä meillä. Isänpäivää, kuistia ja syksyn pimeyttä ajatellen otimme Liisin kanssa pilttipurkit käyttöön. Aika suloisia jotenkin, vaikka ensimmäinen maalaussessio päättyi itkuun. Jos ei huvita, niin ei huvita.

Aika paljon oli iltapäivällä touhua ja tikusta asiaa, ennen kuin uni voitti. Kauhistelen, aikooko kaksivuotias jo jättää päiväunet pois. Ei vielä, pliis.



Vaan tulihan se uni viimein.

Lamppu

Ruokailuhuoneen lamppu kuuluu talon kalustoon. Kovin paljon alkuperäisiä huonekaluja tänne ei ole jäänyt, mutta lamppu on sieltä ihan parhaasta päästä.



Kun muutimme taloon reilu vuosi sitten, yritin etsiä rikkoutuneen kuvun tilalle "uutta". Aika on tehnyt tehtävänsä tässäkin asiassa: Silmä on tottunut, tuon yhden kuvunhan kuuluu olla rikki. Ja sen verran puuhaa kaikessa remontoinnissa on muutenkin, ettei yksi pieni lamppuasia ole työlistan kärkipäässä.

Kaappi

Meidän ei todellakaan pitänyt hankkia minkäänlaista uutta huonekalua. Mutta kun kampaaja mainitsi että heillä olisi ja pitäisi päästä eroon eikä olisi kallis ja tarvisi hyvää kotia...

Eihän siinä sitten muu auttanut. Paikkakin ihanuudelle löytyi, ja täynnä on jo tavaraa. Kaapin paikalla aikaisemmin ollut pikkupöytä odottaa nyt kuistilla kyytiä vintin kylmyyteen.

Tämän kirjoitelman piti olla blogissa jo viime viikolla. Tarkoitus oli kysyä mielipidettänne, kumpi mekko.

Toinen, pitsinen ja kellertävä, on vanha suvun perinnekastemekko. Minut on kastettu se päällä, samoin useat serkkuni, ilmeisesti tätejä ja enojakin.

Toinen, yksinkertainen on omatekemäni. Uskomatonta, mutta totta. Olen tehnyt sen koulun käsityötunnilla, muistaakseni ysiluokalla. Silläkin on siis arvonsa, mutta esikoisellemme se oli liian pieni.



Valinta tuli tehtyä noin puoli tuntia ennen juhlien alkua, ja veljen vaimo ompeli nauhaa mekkoon vielä kun pappi oli jo tullut toimitukseen.

Ihan hyvä niin. Nyt pitäisi osata kirjoa helmaan lapsen nimi, Sampo Emil.

Juhlat

Juhlat ovat ihania mutta jotenkin vaikeita.

Ja juhlien jälkeen tunnelmat haikeita.

Hyvä arki

Onnellisimmaksi minut tällä hetkellä tekee sujuva, joustava arki. Yksinkertaiset asiat: että keksitään mitä tehdään ruokaa, että se onnistuu, että huomiseksikin on jo ajatus. Että päivät saadaan käyntiin ilman suurempia tuskia, päästään ulos ja tehdään jotain, mistä kaikki nauttivat.

Että nukutaan, tai että kaikki nukkuvat joskus vähäsen. Että saan oman kahvihetkeni jossain vaiheessa päivää, joskus kudottua muutaman kerroksen. Että tapaan muita ihmisiä riittävästi, mutta saamme olla tarpeeksi itsekseen. Että pääsen tänne aina välillä.

Etelä-Thaimaan pienestä satamakaupungista ostettu riippumatto kohtasi tiensä pään. Viime kesän se vielä kesti. Liisi, tuolloin vielä lähes vauva, nukkui päiväunia kahden terijoen salavan välissä. Tämä skandinaavikesä oli solmuvärjätylle, upeista lomamaisemista muistuttavalle kankaalle liikaa. Vähälle käytölle jäi.

Pupua kyydissä

Kun vauva tuli taloon, esikoinen sai mummon naapurin varastosta löytyneet vanhat nukenvaunut ja minun lapsuuteni vauvanuken. Ajatuksena oli, että vauva meille, vauva hänelle. Myös hoitopöytä hänen vauvalleen on olemassa.

Toiseksi viimeisenä iltana ennen sektiopäivää ompelin tuskassa nukelle lakanoita vanhasta tyynyliinasta ja pussilakanasta. Elefanttijalat eivät tykänneet.

Vaunut ovat saaneet olla vielä aika rauhassa. Eikä ne nuket niinkään, mutta puput ottavat kyytiä.

Tyttövärisen tilkkupeiton alla hän itse nukkui vauvana. Tilkkutyön harrastajat lahjoittavat peittoja vastasyntyneiden teho-osastolle. Ihana hyväntekeväisyyden muoto.

Viritys, osa 2

Tällainen tästä sitten tuli.

Ei-kieli

Blogielämä on ollut pimennossa. Ei siihen paljon tarvita: sopivasti vieraita, kyläilyä, hoidettavia asioita, sairastelua ja vähän jotain muutakin ekstraa. Tällä hetkellä olemme ensimmäistä kertaa kauempana sijaitsevassa mummulassa vierailulla.

Liisi ottaa ilon irti mummon ja papan seurasta. Tosin äiti-ikävää nukkumaan mennessä on ilmaantunut oikeastaan ensimmäistä kertaa koskaan. Mustasukkaisuus uutta vauvaa kohtaan ei ole koskaan kohdistunut itse vauvaan, mutta äiti ja isä ovat tärkeitä. Heille pitää myös välillä puhua ei-kieltä ja kiukutella.

Vaan olisihan se ihme, jos ei tämä uusi tulokas missään tuntuisi.