Kun päivä on vedetty pian 2,5-vuotiaan uhmalla loppuun ja uni lopulta voittaa, kaikki touhut saavat kultareunuksen. Riiviö muuttuu suloiseksi samantien. Voi tuota pientä pellavapäätä, olenko minä liian ankara? Vaadinko liikaa näin pieneltä? Voi kuinka hassusti se sanoi siinä tilanteessa. Ja nämä paperit täällä vessan lattialla, mikähän leikki sillä oli mielessä näitä levitellessä? Tuossa ne nyt nukkuu vierekkäin, että mulle on nämä annettu. Olenkohan edes ansainnut... ja niin edelleen.
Tämän täytyy olla biologiaa. Siksi tuntuukin niin tärkeältä saada hetki omaa aikaa ennen nukahtamista. Että voi ihan vaan katsoa niiden kuvia ja vaikka kirjoittaa niistä blogiin.
2 comments:
sun sanat ja kuvat on vieneet mun sydämen!
Voi Riikka, kuinka kauniisti sanottu. Kiitos paljon, kiva kun löysit tänne. Tulen vastavierailulle.
Post a Comment